Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Nimi: Tengoku No Hikari: Warrior of Might - Luku 2: Vartija...?
Ikäsuositus: 13 vuotta täyttäneille
Genre: Action, drama, fantasy, romance
Luvussa ensikertaa esiintyvät hahmot:
Heli
Jonas
Warnings: Kiroilua, väkivaltaa, homoseksuaali (jos olet niille kaamean allerginen)

Luku 2: Vartija...?

2.4.2013, klo 14.15 Haukipudas:

Se aamu oli epätavallisen kuuma, ottaen huomioon, että asuimme näinkin pohjoisessa. Koulupäivä oli ollut melko tylsä ja sisällötön. Olimme lähinnä kertailleet asioita viimeisiin kokeisiin. Juuri kukaan ei tosin tuntunut kamalasti välittävän niiden tuloksista ja tuntuivat lähinnä suunnittelevän kesälomaa (kuukauden aikaisessa).

"Hei pojat, mitäs te olette ajatelleeet tehdä tänään? Jos teillä ei ole mitään ihmeempää suunniteltuna, milä kuulostaisi, jos kävisimme vaikka leffassa?" Nàmine kyseli.
"Jaa, en tiedä... Vanhempi luultavasti pakottavat minut lukemaan äidinkieltä", Jim totesi.
"Pöh... Oletpa tylsä", marisi Nàmine, muka ärtyisänä.

Nàmine tuntui lukeutuvan tähän huomattavasti suurempaan ryhmään, joka ei jaksanut turhaan stressata viimeisistä kokeista, ei sillä, että hän yleensä olisi ollut sitä tyyppiä, joka kamalasti välittää arvosanoistaan (ei sillä, ei hän mikään alisuoriutujakaan toisaalta ollut). Jim taas käyttäytyi ainaisen väliinpitämättömästi kumpaakin lomaa ja viimeisiä kokeita kohtaan vaikka hänen vanhempansa patistivatkin hänet opiskelemaan. Ja minä? No, minulla valitettavasti ei ollut tällä haavaa liiemmin aikaa kummallekaan, turhan paljolle lukemiselle tai kesälomani etukäteen suunnittelulle.

”Entä sinä Takumi?” Nàmine kysyi.
”Tuota… Anteeksi, tänään ei käy. Minunkin täytyy päntätä, matematiikkaa tosin, anteeksi”, pyytelin.
”Ai… Ei kai sille sitten voi mitään, voimme mennä yhdessä vaikka joskus lomalla, kun se kaikille käy”, Nàmine lausui hymyillen.
”Niin, ehkä kesällä…”, totesin ja katsoin Nàminea hymyillen silmiin.

Hän näytti ihastuttavalta tänään. Hänellä oli yllään harmaa valkoisin kukkakuvioin koristeltu T-paita, seepian sävyissä hypähtelevä ruudullinen minihame ja valko-puna raidalliset polvisukat. Hänen hiuksensa roikkuivat poninhännällä hänen niskansa takana ja hän oli kammannut otsatukkansa sivuille niin, että hänen hieman tavallista suurempi otsansa ja hänen ihastuttavat ohuet kulmakarvansa pääsivät näkyviin vaalean pehkon alta.

”Takumi… Jos aiot kerta joka tapauksessa opiskella, voitko tulla viikonloppuna auttamaan minua matematiikan kanssa? Päähäni on jäänyt hädin tuskin mitään”, Jim totesi.
”Katsotaan”, totesin.
Jim nyökkäsi myöntyvästi.

Jim oli tuttuun tapaansa pukeutunut melko rennosti, hänellä oli yllään Slipknotin bändipaita, farkuista tehdyt sortsit ja rikkinäiset tennarit. Hän oli ilmeisesti joutunut valitsemaan suuhygieniastaan huolehtimisen ja tukkansa geelaamisen välillä (myöhästymisen uhalla) ja valinnut edellä mainitun, joten hänen tukkansa oli tänään tavallista suorempi. Hänen otsatukkansa roikkui hänen oikean silmänsä päällä, jättäen vasemman puolen kasvoista täysin näkyviin. Hänen vasemman kätensä venähdys oli jo alkanut näyttää hieman paremmalta mutta hän ei vieläkään kehdannut rasittaa sitä turhan paljoa. Hänen kasvojensa haavat näyttivät jo jokseenkin parantuneen.

Nàmine säpsähti.
”Ai niin… Englannin koe…”
”Mitä siitä?” ihmettelin.
”Etkö muista? Tulin tänne kesken lukukauden ja teillä on aivan erilainen kirja kuin edellisessä koulussani oli, olette käyneet kaiken ihan kummallisessa järjestyksessä”, Nàmine totesi.
”Mutta eikös sinulla pitäisi olla alempien luokkien alustava osaaminen englannista, luulisi, että sillä pärjäisi valtakunnallisessa… ”, totesin.
”Mutta silti… Jos kuudennen vuosiluokkani osaaminen on liian vajaata, on turha luullakaan, että pääsen läpi kohtalaista paremmalla numerolla”, Nàmine totesi.
”Hmm… Selvä, jos tapaaminen Jimin kanssa onnistuu, voit tulla, koetan auttaa teitä molempia”, totesin.
”Selvä, kuulostaa hyvältä”, Nàmine lausui hymyillen.

Aijoin vielä sanoa jotain, mutta samassa kirkas huudahdus halkaisi ilman:
”TAKU-CHAN!”
Katsahdin oikealle ja huomasin Sakakin.
”Hei… Eikös tuo ole Noemon?” Jim hämmästeli.
”Mikä ihmeen Taku-chan?” Nàmine ihmetteli, tällä kertaa selvästi aidosti kiukkuisena.
”Pahuksen… Pyysin, ettei hän käytä tuota nimitystä, ainakaan julkisesti!” mutisin itsekseni.
”Anteeksi…?” Nàmine sanoi.
”Eh… Tuota... Hänellä tuntuu olevan jotakin asiaa, joten… No, olisi epäkohteliasta antaa neidin odottaa, joten… Tuota, nähdään!” sain mumistua.

Juoksin korppipäisen tytön luokse ja katsahdin hetken kuluttua taakseni. Jim ja Nàmine vaihtoivat kummastuneen katseen ja lähtivät kävelemään toiseen suuntaan.

”Yo!” Sakaki tervehti turhankin hilpeästi.
”MITÄ IHMETTÄ TUO OLI? Mehän sovimme, että puhuttelet minua normaalisti!” karjahdin.
”Anteeksi… Minun vain todella tarvitsi kiinnittää huomiosi”, Sakaki selvensi.
”Miksi?” ihmettelin.
”Koska muuten olisit jäänyt tupeksimaan ikuisuuksiksi ja parhaassa tapauksessa lähtenyt saattamaan jompaakumpaa kotiin tai jotain”, Sakaki sanoi hymyillen.
”…Kun pääsemme kotiin, piiskaan takamuksesi tunnottomaksi…”, mumisin ärtyisänä.
”Iih, tuskin maltan odottaa! ♥”, Sakaki kiljahti.
”…Oletko M?” utelin.
”Ei, olen I”, Sakaki totesi.
”Ja mikäs se sitten on?” kysyin.
”Ironinen”, Sakaki totesi.
”Niin tietysti… En sinuna keksisi omia lyhenteitäsi, se ei oikein toimi”, mumisin.
”Jaa… No, mennäänkö nyt äkkiä. Jahka pääsemme harjoittelussamme kunnolla vauhtiin alat toivoa, että olisit M…”, Sakaki naurahti.
”Jihaa, tuskin maltan odottaa...”, totesin kyynisenä.

Sama päivä, Yamashitan talo, klo 14.30:

”Olen kotona!” huudahdin ovelta.
Samassa Makoto juoksi nurkan takaa kaverinsa Janin kanssa.
”Ai, hei veli… Jos porukat sattuvat kyselemään, olen Janilla”, hän totesi.
”Selvä, nähdään”, lausuin huokaisten.

Janin ja Makoton häivyttyä, kaivoin riipukseni esiin ja varmistin:
”Samaa tänään vai?”
”Kun hallitset tämän tempun, opetan sinulle taikuutta kunnolla. Mutta kunnes vartijamiekkasi vastaa, saat luvan jatkaa tämän saman tylsän harjoituksen merkeissä”, Sakaki totesi.
”Niin.. Tiedän”, mumisin ja istahdin pöydän ääreen.

Yamashitan talo, 16.30:

”Anteeksi, että kesti”, Sakaki huikkasi, kauppakassi kädessään.
”Ei se mitään”, sanoin.
”Etkö vieläkään onnistunut siinä?” Sakaki kysyi.
”Älä koko ajan painosta minua! Tämän chin ulos saaminen on hiukka hankalaa!” karjahdin.
”Tiedetään…”, Sakaki totesi ja jatkoi hetken päästä kysymällä: ”Haittaako, jos lainaan suihkuanne?”
”…Ei kai?”, vastasin.
”Kehtaatkin tulla urkkimaan ja puhkaisen silmäsi!” Sakaki huudahti.
”Kaltaistasi lautaa vai? Ei huolta”, pelleilin.
Sakaki kurottautui lyömään minua, mutta potkaisin pöytää ja sain väistettyä, jättämällä tuolin keikkumaan takajalkojen varaan.
”…Miten vain!” Sakaki karjaisi ja paineli kohti pesuhuonetta.
Tuoli kaatui ja löin pääni lattiaan.

En vain vieläkään tajunnut, miten tämän tekisin. Olin onnistunut tässä nimenomaan siksi, kosken ollut yrittänyt, joten en ymmärtänyt, millä logiikalla, tämä olisi muka mahdollista tehdä tietoisesti. Enkä voinut uudelleen elää tilannetta, jossa se tapahtui, ellen sitten saisi Tomia jotenkin käymään kimppuumme uudestaan. Sakaki oli puhunut jotakin ”mielikuvaharjoituksesta” mutten ole varma miten se tässä tapauksessa onnistuisi... Olin tuntenut… Pakokauhua ja jonkinlaista tarvetta suojella Nàminea. Mutta oliko syynä jokin muukin kuin se, että hyökkäyksen kohteena sattui olemaan ystäväni?

”Takumi… Sinulla on ollut syntymästäsi lähtien lahja käyttää taikuutta. Se on osa sinua, jonka opit vasta tuntemaan. Onko sinun todella välttämätöntä miettiä, mikä herätti tämän uinuvan voiman sisälläsi? Maailmassa on tuhansia maageja, jotka eivät tiedä, miten he oppivat käyttämään tätä voimaa. Se ei ole nyt tärkeää”, Dattana totesi.
”Niin kai… En tiedä, miksi yritän päätellä jotain, josta en tiedä oikeastaan mitään. Ilman logiikkaa, on mahdotonta luoda teoriaa…”, totesin.
”Aivan”, Dattana kuiskasi
”Tiedätkö sinä sitten mikä sen aiheutti?” kysyin.
”…Saatan tietää. Mutten voi olla täysin varma…”, hän mumisi.
”Selvä… Anteeksi, että utelin.”
”Ei… Anteeksi vain minun puolestani…”
”Mistä hyvästä?”
”Ymmärrät kyllä… Ennemmin tai myöhemmin…”, Dattana kuiskasi.

”…”
En pystynyt sanomaan juuri mitään.
Minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten voisin oppia hallitsemaan tätä voimaa.
En edes tiennyt, miten olin alunalkujaankaan käyttänyt tätä uutta voimaani.
Minulla ei ollut mitään, mikä toimisi ”vinkkinä”, jonakin, joka helpottaisi magian käytön opettelemista.
Tätä voisi siis ajatella kai jonkinnäköisenä matkana.
En vain lainkaan tiennyt minne olin menossa...

Samassa ovikello soi. Juoksin ovelle, vilkaisten oven vieressä sijaitsevasta pienestä ikkunasta kuka sen takana oli. Katsahdettuani huokaisin, pyörittelin silmiäni, haroin hiuksiani, pyörähdin kahteen otteeseen ympäri oven edessä ja mietin vakavissani, että pitäisikö minun avata ovi hänelle juuri nyt (lisäksi mielessäni saattoi mahdollisesti ohimennen käydä se idea, että oikeasti livahtaisin kurkistamaan, miltä Sakaki näyttää alasti). Ovikello soi kuitenkin toistamiseen ja päätin, että voin saman tien ottaa selvää, mitä ihmettä hän toimitti täällä.

Avasin oven ja karjahdin:
”Mitä nyt Heli?”
Punatukka säpsähti kevyesti. Hän vilkaisi taakseni, käänsi sitten suklaan ruskean katseensa kohdatakseen omani ja uteli:
”Oletko yksin…?”
”En”, vastasin.
”En näe ketään”, Heli totesi.
”Jacky on yläkerrassa lukemassa kokeisiin tai jotain. Oletan tosin, ettet tullut tänne tutkiaksesi kotini sisältöä. Toistan kysymykseni: Millä asialla olet liikkeellä?”
”En kai millään ihmeemmällä. Voisitko tulla ulos, haluaisin puhua siitä kahden kesken?”

Katsahdin taakseni varmistaakseni, ettei Sakaki ollut tullut vielä ulos. Ei kai siitä haittaakaan olisi…?
”Hyvä on.”

Heti, kun olimme saapuneet tienvarteen, kiljahdin ilmoille kysymykseni:
”Mitä asiaa sinulla oli?”
Heli säpsähti taas.
”M-… Miksi ihmeessä huudat minulle? Mitä minä olen sinulle tehnyt?”
”…Olet Tomin kanssa vai? Sinulta hän kai sai nerokkaan ideansa ryhtyä yhdeksi kiusaajistamme vai? Teet näin toistuvasti, teit minulle toistuvasti sen jälkeen, kun tulin tänne! Mitä ihmettä haluat meistä? Ja mikset koskaan voi tehdä tätä itse, jos nautit rääkkäämisestämme noin paljon, mikset vain itse tee likaista työtä? Me molemmat tiedämme, että olet paljon jotakin Tomia, Teemua, Aleksia, Benjaminia ja Eerikiä parempi tällaisessa! Joten mitä jos vain lakkaisit esittämästä, ettet ole osallinen tässä ja tulisit ihan avoimesti esiin?! Me molemmat tiedämme, että olet ollut osallisena viime aikojen tapauksissa!” karjahdin.
”…Tomi ja minä erosimme”, Heli totesi.
”Loistavaa, tosi valtava shokki! Aivan kuin sitäkään ei olisi osannut arvata jo etukäteen! Joten kenet neutraalin sivustakatsojan aiot kääntää minua vastaan seuraavaksi? Hitto, neutraalit pojat ovat jo lähes loppu, sinun täytyy seuraavaksi alkaa toivoa, että 70 prosenttia luokkamme tytöistä on lesboja. Ole kiltti ja mainitse, jos onnistut saamaan Jennan puolellesi, haluan kuulla jok’ikisen likaisen yksityiskohdan kahden seireenimme suhteesta!” karjahdin.
”…Koska en pidä Tomista. Enkä tosiaankaan pitänyt Benjaminista, Aleksista, Eerikistä tai Teemusta. En haluaisi enää turhan päiten iskeä yhtään ketään. Tiedät kyllä täsmälleen sen ja tiedät myös mitä haluan”, Heli mumisi ja punastui lauseensa lopussa.
”Älä viitsi jankuttaa, tiedät hyvin, ettei se onnistu. Olemme käyneet asian läpi miljoona kertaa. Ja olet itse valinnut tämän typerän toimintatavan, mutta jos haluat vaihtaa taktiikkaa, olen järjettömän iloinen”, mutisin vastaukseni.
”Älä aloita, olisiko ajatus todella niin vastenmielinen?” Heli uteli.
”En tiedä, mielestäni, se ei vain oikein voi onnistua”, totesin.
”Ettekö te kaksi tosiaan ole suhteessa? Siihen nähden, hänen mielipiteellään tuntuu olevan sinulle kumman vähän merkitystä!” Heli kiljahti.
”Kuule! Minulle on ihan sama, montako tyyppiä olet aikeissa kääntää minua vastaan, mutta usko jo. Minä en vain voi suostua siihen, hänenkään puolesta!” karjahdin
”Mitä? Tuo kommenttini oli lähinnä vitsi. Seurusteletko sinä muka OIKEASTI Náminen kanssa tai jotain?” kysyi Heli.
”Ei, kyse ei ole siitä. Mutta, jos haluat pyytää häntä ulos, suosittelisin, että puhuisit hänelle itse. Vinkkinä muuten, tämä nykyinen taktiikkasi ei toimi, Námine oli raivona, kun kuuli, että sinä olit tekemisissä TÄMÄNKIN pojan kanssa. Jos tosiaan sinulla on noin palavat tunteet, puhuisin hänelle itse!” huudahdin.
Heli tuijotti minua vaikeasti tulkittava ilme silmissään.

Tässä vaiheessa, pitäisi varmaan hieman selventää tätä:
Heli on Tomin (ex) tyttöystävä, joka on ihastunut Námineen. Oli miten oli, hänellä on ongelma minun ja Náminen ystävyyden kanssa; hän näet on yksi niistä monista, joka ajattelee, että minulla on jotakin syvempiä tunteita häntä kohtaan. Tosiasiassa, vaikka Náminea ihan nättinä tyttönä pidänkin, ei hän minussa ole (ainakaan toistaiseksi) herättänyt mitään sen syvempiä tunteita. Pahuksen monella muulla luokkalaisellamme on sangen pinnallisia tunteita häntä kohtaan. Heli ei ilmeisestikään kuulu näihin ihmisiin. Hän on ollut ihastunut Námineen siitä asti, kun hän muutti tänne (eli neljänneltä luokalta). Hänen tunteensa eivät tunnu rajoittuvan perinteiseen Náminen kropasta kiinnostumiseen. Helin pakkomielteinen lempi on oikeastaan omalla tavallaan todella herttaisesta. Tosin, asioiden tarkastelu siitä vinkkelistä oli melko hankalaa, huomioiden, että Helin pakkomielle oli ollut se, joka oli kääntänyt puolet luokasta minua ja Jimiä vastaan. Hän oli nimittäin pyytänyt, että puhuisin Náminelle hänen tunteistaan. Olin ohimennen maininnut sen ystävystyttyämme, mutta tässä vaiheessa Heli kuvitteli, että seurustelimme ja aloitti tämän rasittavan yrityksensä kostaa minulle, saadakseen minut loitontumaan Náminesta. Olimme kuitenkin ystävystyneet ja moinen side oli tässä vaiheessa hankala katkaista.

”Se ei ole aina noin helppoa Takumi. Älyät kyllä, kun itse rakastut ensikertaa”, totesi Heli.
”HAH! Väitätkö rakastuneesi? Tämä naiivi tunteesi ei todellakaan ole rakkautta! Se on vain lapsellinen ihastus!” karjahdin.
”Voi olla. Mutta oletko sitten koskaan aiemmin itse edes ihastunut?” uteli Heli.
”M-… Mitä oikein höpiset? Totta kai olen ihastunut. Olisi jossakin määrin kummallista, jos en olisi ihastunut kertaakaan kuudenteen luokkana mennessä!” karjahdin.
”En kyllä sanoisi, että siinä erityisemmin mitään outoa olisi. Mutta uskallan väittää, että mitä ikinä tämä onkaan, sinä et sitä ymmärrä”, totesi Heli.
”Älä sano noin! Tässä ei ole kyse mistään niin monimutkaisesta kuin annat ymmärtää!” karjuin päin Helin naamaa.
”Mistä sinä sen tiedät…? Minä en edes itse osaa sanoa, mistä tässä tarkalleen on kyse, joten miten sinä osaat?” uteli Heli.
”…Jos kyse todella olisi rakkaudesta, mikä sinua estäisi sanomasta sitä suoraan hänelle?” kysyin.
”Juuri se, että olen rakastunut. En kestäisi sitä, jos hän sanoisi, ettei tunne samoin”, totesi Heli.
”Miten se voisi olla rakkautta?! Hädin tuskin tunnet hänet!” karjahdin.
”Se on rakkautta. Siinä ei tarvitsekaan olla järkeä”, totesi Heli.
”Ai? Voit siis vain perustella kaiken järjettömän sillä, että rakkaudessa ei tarvitse olla järkeä?! Tuo logiikka on täydellisen idioottimainen!” karjahdin.
”…Sinä et siis todellakaan ymmärrä mitään tästä tunteesta. Et edes tiedä, mistä on kyse mutta olet täydellisen varma, että kyse on jostain täydellisen ennakoitavasta ja simppelistä. Sinä et siis ole koskaan edes ihastunut. Kuinka surullista, että joudut valehtelemaan minulle”, Heli kuiskasi.

Tuijotin tyttöä silmiin, keksimättä mitään nasevaa sanottavaa. Olisin voinut kiistää tuon niin naurettavan helposti, mutta minusta tuntui, etten osannut sanoa mitään JÄRKEVÄÄ. Ei niinkään siksi, etten olisi osannut kuitata tuota jotenkin kyynisesti. En vain…

Et vain… Mitä?
En vain ollut koskaan… itse tuntenut sillä tavoin ketään kohtaan.
Hän vain sattui olemaan oikeassa… Minun suhteeni… kaiken suhteen.

”…Ehkä olet oikeassa. Ehkä minun vain pitäisi puhua hänelle suoraan”, Heli mumisi.
Säpsähdin, kun tajusin hänen taas alkaneen puhua.
”Niin… Kenties…”, vastasin.
”Selvä. Puhun hänelle mitä pikimmiten…”, Heli lausui ja lähti kävelemään pois.

Edettyään jotakuinkin kymmenisen metriä hän vielä kääntyi ja lausui:
”Hei, Takumi…”
”Niin?” kysyin.
”Anteeksi… Kaikesta, mitä olen aiheuttanut sinulle ja Jimille. Ja tästä viimeisestä itsekkäästä asiasta, jonka aion pyytää sinulta”, Heli sanoi.
”Ja mikähän tämä viimeinen pyyntösi lienee?” utelin.
”…Se riippuu siitä, saanko tunteilleni lainkaan vastakaikua. Jos saan… Haluan, että pystyt hyväksymään sen. Ja edes esität, että olet onnellinen puolestamme. Jos taas en saa… Haluan varmasti puhua… Joten ole kiltti ja pysy tavoitettavissani. Ole kiltti ja tue minua tämän kerran…”, totesin.
”Enpä tiedä tuosta toisesta…”, mutisin.
”Kiltti… Tarvitsen todella jonkun. Ja luulen, että sinä kykenet ymmärtämään minua”, kuiskasin.
”Miksi? En ole antanut mitään syytä kuvitella niin, päinvastoin… Ja luulin, että inhoaisit minua”, totesin.
”Ei Takumi… Minä tiedän, että tosiasiassa sinä ymmärrät paremmin kuin kukaan muu, jonka tunnen. Joten kiltti. Jos kaikki menee pieleen… Ole edes hetki tukenani”, kuiskasi Heli.
”Hyvä on…”, kuiskasin.
”Kiitos Takumi. Ehkä, kun tämä on ohi... Meistä voi tulla ystäviä”, kuiskasi Heli.
”Niin… Kenties. Sepä olisi mullistava käänne”, kuiskasin.

Heli lähti kävelemään poispäin vaitonaisena ja jätti minut yksin tienpieleen miettimään omiani…

Yamashitan talo, 18.25:

Tuijotin tuota onton valkoista kaulakorua ja sen päässä roikkuvaa miekkaa ja mietiskelin kaikkea tapahtunutta…

Dattana…
Mitä olin tuntenut tuossa hetkessä?
Tiedän, että olin halunnut suojella Nàminea.
Tiedän myös, että tunsin hänet uhatuksi.
Ja siksi syöksyin väliin.

Mitä minä tunsin silloin?
Ja miksi minusta tuntuu,
etten olisi tuntenut sitä lainkaan,
jos kyseessä olisi ollut joku muu…?

Joku koputti huoneeni oveen. Lähes hypähdin pystyyn, änkesin riipukseni vaistomaisesti taskuuni.
”Kuka siellä…?” kysyin.
”Minä vain Takumi. Ajattelin vielä käydä ulkona ennen yöpuulle painumista. Haluaisitko liittyä seuraani?” kysyi Sakaki oven toiselta puolen.
”Tuota… Toki”, vastasin.
 
Nappasin tuolin päältä puna-musta raidallisen hupparini ja astuin ulos ovesta. Kävellessämme kohti ulko-ovea Sakaki kysyi:
”Onko sinulla kaikki kunnossa?”
”Miten niin?” hämmästelin.
”Vaikutat jotenkin hämmentyneeltä tai alavireiseltä”, totesi Sakaki.
”Ai… Ei siinä mistään kummemmasta ole kyse, olen vain vähän väsynyt”, väitin.
”Ai… Selvä”, sanoi Sakaki, vaikka vaikuttikin vielä epäuskoiselta.

Kävelimme ulos ovesta yhdessä, emmekä lainkaan olisi tuolloin arvanneet, mihin tänä iltana päätyisimme.

19.00, Haukiputaan Yläasteen ja lukion kenttä:

Kävellessämme ohi Lukion urheilukentästä, satuimme bongaamaan satunnaisen kentälle kokoontuneen poikaporukan. He vaikuttivat potkivan palloa ympäriinsä vailla sen kummempaa aikomusta pelata. Kun pallo potkaistiin pojalta toiselle, sen vastaanottanut poika kääntyi katsomaan minuun päin ja huokaisin syvään.
”Mitä? Huokailet äänekkäämmin kuin Tomin nähdessäsi”, Sakaki hämmästeli.
”Tämä kaveri on kymmenenkertaa Tomia pahempi. Tuo on Jonas, Annin ex-poikaystävä, koulumme pikku ihannepoju rinnakkaisluokalta. Harrastaa futista, kuntosalikäyntejä ja tyttöjen perässä juoksemista, harrastuksiin kuului myös jääkiekko, mutta hän lopetti sen pari vuotta takaperin syystä, jota en jaksa kiusallanikaan muistaa. Voisit ajatella hänet miespuoliseksi vastineeksi Jennalle tai Helille: Hän iskee koulumme tyttöjä vuoronperään ja jättää heidät n. kolmen viikon sisään, koska pitää heitä tylsinä tai jotain. Lisäksi, kuten arvata saattaa, hän on ottanut minut silmätikukseen syistä, joista en itsekään ole täysin perillä”, selitin.

Juuri kun olin saanut puhuttua loppuun, pallo lennähti päähäni ja käännähdin katsomaan taas Jonakseen päin. Hänen liian kulmikkaalla naamallaan oli rasittavan omahyväinen hymy.
”Kappas hei vain Takku-tukka. Mitäs sinä tällaisessa seurassa oikein teet? Eikö sinun pitäisi pyöriä sen homo-ystäväsi kanssa?” Jonas uteli.
”Ei ole sinun asiasi, kenen kanssa olen minäkin kellonlyömänä. Sietääkö udella, oliko sinulla jotakin asiaakin?” kysyin.
”Toki sietää. Ei sinulle, mutta huomasin tämän kaunottaren seurassasi ja ajattelin tulla utelemaan, mikäli hän haluaisi dumpata sinun luuseri takamuksesi ja liittyä minun seuraani”, Jonas naurahti ja lähestyi Sakakia, ylisuuret kädet taskussaan.
”Ai, hyvää iltaa herra Sten”, lausui Sakaki hymyillen.

Silmäni aukesivat ammolleen. Ei ole totta. Hän ei juuri puhutellut Jonasta sukunimeltä…?
Jonas oli ylimielinen paskiainen, joka rakasti lähes kaikkea itsessään. Hänen pieniä sinisiä silmiään, hänen lyhyttä vaaleaa hiuspehkoaan, hänen tuuheita kulmakarvojaan, hänen kotkannokkaansa, hänen kulmikasta ja rumaa pärstäänsä ja hänen naurettavan lihaksikasta, tummahkoa vartaloaan. Hän rakasti aivan kaikkea hänen kehonsa ja persoonallisuutensa ominaisuuksista yhtä pientä faktaa lukuun ottamatta: Hänen äitinsä suku oli lähtöisin ruotsista.

Hänen äitinsä oli muuttanut suomeen ruotsista Timo Hiltunen nimisen miehen kanssa. Mies oli työtön alkoholisti ja täydellinen kusipää, mutta jostain kumman syystä Sofie Sten oli umpirakastunut häneen. Timoa vaan ei enää avoliiton toisen viikon jälkeen Sofie jostakin kiinnostanut ja hän alkoi pettää tätä. Koko kylä, Timo mukaan lukien, jauhoi lakkaamatta hänen naisseikkailuistaan ja lukuisista yhdenyönjutuista ja lopulta jopa pidempiaikaisista seurustelusuhteistaan. Sofie kuitenkin leikki tietämätöntä ja käyttäytyi täysin luonnollisesti. Timo alkoi epätoivoisesti pyrkimään eroon Sofiesta ja ryhtyi hakkaamaan tätä. Sofie joutui sairaalaan vähintään kerran viikossa seuraavan kaksikuukautisen aikana. Samaan aikaan, kun Sofie raatoi ahteri hiessä töitä, kaikki päivät ja istui illat yksinäisenä kotonaan, kun Timo samaan aikaan juoksi ties missä kylillä. Joinakin päivinä, Timo sattui olemaan kotona samaan aikaan ja Sofien saapuessa kotiin, hän valittaisi milloin mistäkin puutteista, pahoinpiteli Sofieta, nöyryytti tätä ja kertoili kylätarinoitaan. Kaikesta tästä huolimatta, Sofie ei jättänyt miestä, vaan koetti roikkua tässä kiinni. Erään sairaalareissun yhteydessä, Sofien sitten todettiin olevan paksuna. Sofie ajatteli alkuun olla kertomatta Timolle asiasta, mutta päätyi kuitenkin kertomaan, koskei kehdannut valehdellakaan tälle. Asiasta kuultuaan, Timo käveli ulos ovesta ja muutti pois paikkakunnalta erään tyttöystävänsä kanssa. Sofien raskaus ja Timon lähtö eivät pysyneet kauaakaan piilossa ja hänestä tuli iso juorunaihe. Hän jatkoi töissä ottamatta asiaa puheeksi ja kävi töissä normaalisti aina synnytykseen asti. Hän jäi äitiyslomalle synnytyksen jälkeen, mutta palasi alle kuukaudessa takaisin töihin, kuitenkaan kykenemättä tekemään täysin entistä tuntimääräänsä, koska hän yritti samaan aikaan saada iltoihinsa raivattua aikaa lapselleen. Hän teki parhaansa mukaan töitä, palkaten samaan aikaan parhaansa mukaan lapsenvahteja huolehtimaan Jonaksesta. Jonas varttui terveeksi ja vahvaksi nuoreksimieheksi. Ilmeisesti Sofie näki Jonaksessa Timon piirteitä ja hemmotteli häntä parhaansa mukaan, muttei edes tähän päivään mennessä koskaan tajunnut kuinka kiittämätön hänen lapsensa on tästä kaikesta. Hän vihasi kotiaan ja äitiään. Hän kasvoi rasistiseksi, maahanmuuttokriittiseksi paskiaiseksi. Hän vältti viettämästä aikaa kotonaan ja pyöri kaikki illat kylillä. Toisin kuin isänsä, hän ei hakannut äitiään, sillä tämä koetti hoitaa yksinhuoltajana poikaansa aina parhaan kykynsä mukaan. Minun silmistäni lapsi oli kiittämätön paskiainen, joka käytti äitinsä anteliaisuutta julmasti hyväkseen. En tosin tiedä aivan kaikkia yksityiskohtia ja erilaisten lähtökohtieni takia, minun voi ehkä olla hankala arvioida tätä neutraalisti. Oli miten oli, Jonas inhosi yli kaiken sukunimeään, sukuaan ja sitä, että oli syntynyt ruotsalaisesta naisesta. Kuuleman mukaan, hän oli ryhtynyt väkivaltaiseksi jopa päiväkoti-ikäisiä kohtaan, jotka olivat erehtyneet muistuttamaan hänen äitinsä kansallisuudesta.

Tämän selitettyäni varmaan kukaan teistä ei juuri hämmästele tätä säikähtämistäni.
Jonas hymyili Sakakille ja karjahti:
”Huonosti valittu nimitys!”
Juuri, kun hän ojensi nyrkkinsä ja oli aikeissa lyödä Sakakia, iskin hänet nopealla oikeankoukun iskulla kauemmas.
”PASKIAINEN!” hän kiljahti ja potkaisi minua vatsaan.
Isku sai minut taipumaan ja riitti pakahduttamaan henkeni. Tosiaan, en ollutkaan tapellut aiemmin itse Jonaksen kanssa. Jim sai sen näyttämään helpolta, mutta kun kaverilla oli puolellaan parinkymmenen kilon massaetu, tämä ei todellakaan ollut helppoa. Pitäisi alkaa väistelemään enemmän.

Kaaduin taaksepäin, ottaen tukia käsistäni ja iskin oikealla jalallani Jonasta eturauhaseen. Kun hän karjahti, nousin kärrynpyörällä pystyyn vatsaani pidellen. Jonas suojasi käsillään omat kalunsa, mutta hymyili omahyväisesti. Tämän lyhyen kahakan kautta fyysisten voimiemme ero oli käynyt täydellisen selkeäksi. En turvautuisi noin raukkamaiseen hyökkäykseen, ellen olisi todella epätoivoinen ja jopa Jonas tiesi sen. Joten tässä siis kulki rajani. Hän syöksyi suoraan minua kohti uudestaan. Hypähdin pois hänen potkunsa tieltä ja iskin häntä nopealla vasurilla leukaan. Hänen leukansa oli hiton kova ja onnistuin jotenkin iskun ansiosta satuttamaan käteni. Vedin vasurini takaisin, väistin hänen seuraavan nyrkkinsä iskun kellahtamalla taaksepäin. Otin tukea taaksepäin valahtavista käsistäni ja iskin häntä lujalla oikean jalan potkulla leukaan. En kuullut raksahdusta, joten kaikesta päätellen, tämä potkukaan ei ollut riittänyt murtamaan hänen leukaansa (ei sillä, että olisin siihen suoranaisesti tähdännyt).

Kun Jonas kellahti kumolleen, tajusin yhden hänen kanssaan olleen pojan hyökkäävän kimppuuni takaapäin. En tuntenut ko. kaveria ja hän oli selvästi minua pari vuotta vanhempi ja merkittävästi isompi. Hitto, mikä kaikkia köriläitä vaivasi, kerääntyä nyt kimppuuni tähän tyyliin? Olin vielä käsilläni, koetin kaatua jaloilleni, mutta hän nappasi toisen jalkani ja nosti minut sen varassa ilmaan. Koetin potkaista häntä, mutta en ollut riittävän lähellä häntä osuakseni. Potkaisin pariin otteeseen ilmaa, ennen kuin kaveri iski nyrkkinsä palleaani. Kaoin henkeäni. Samassa kaveri irrotti otteensa ja pudotti minut kohti maata. Vaikka äskeinen isku olikin alkanut heikottaa, onnistuin ottamaan käsillä vastaan ennen kuin löin pääni asfalttiin. Potkaisin takanani olevaa poikaa palleaan ja hän taipui kaksinkerroin. Nousin oikean jalkani varaan ja iskin häntä oikealla nyrkilläni päin kasvoja. Hän kellahti taaksepäin.

Samassa jonkun toisen pojan nyrkki iskeytyi vasten kasvojani. Isku riitti kaatamaan minut kohti asfalttia, mutta kellahdin vain takamukselleni. Käännyin katsomaan ja tajusin pojan Tomiksi.
”Ai kas sinäkin täällä. Eikö yksi rökitys ollut tarpeeksi?” utelin, pyyhkäistessä suupieltäni ja noustessani istumaan. Sain hädin tuskin väistettyä toisen Tomin minuun kohdistaman iskun.
”En ole sillä päällä, että jaksaisin viisasteluasi!” Tomi karjahti yrittäen iskeä uudestaan.
”Mitä nyt on sattunut, jouduitko kotiarestiin vai?” utelin, väistellessäni kohti lenteleviä nyrkiniskuja.
”Ai mitä tapahtui… Ihan kuin et tietäisi! Kiitti vain hitosti mulkku!” Tomi karjui ja osui lopultakin mahaani.
”Ai… Tarkoitatko sitä Helin juttua? Miten se liittyy minuun?” sain kaottua sanat ulos, iskiessäni häntä ohimoon vasurillani.
”Nyt kun olen ottanut turpiini teiltä kahdelta, olen ilmeisesti liian nolo sen poikakaveriksi!” Tomi karjaisi ja yritti lyödä minua naamaan. Kyyristyin ja iskin häntä oikealla koukulla vatsaan. Hän taipui kaksinkerroin ja onnistui iskemään leukansa takaraivooni.
”Ihan niin kuin se minusta olisi kiinni! Jos Heliä kiinnostaisi saada poikakaveri, josta on hakkaamaan minut, niin sen kun juttelee Jimille!” karjuin pidellen takaraivoani.
”Tiedät kyllä, että aivan kuten ei ketään muutakaan täällä, sitä ei kiinnosta sinä ja sinun sinitukkainen poikaystäväsi!” Tomi karjui takaisin hieroen leukaansa.
”Soh soh Tomi…”

Tunsin, kuinka paksut käsivarret tunkeutuivat kainaloihini, tarttuivat kiinni minuun nostaen minut ilmaan ja puristivat minut lujaa kivikovaa miehen rintakehää vasten.
”Minä ainakin olen oikein kiinnostunut tästä pikku takkupäästämme. Olen jo pitkään halunnut hoidella hänet takaapäin…”, Jonas huikkasi takaani.
”Päästä irti Jonas!” karjahdin ja koetin rimpuilla irti hänen otteestaan.
”Voi, eihän se nyt kävisi päinsä Takkuseni”, kuiskasi Jonas korvaani. Sitten hän nyökkäsi Tomia tulemaan lähemmäksi.
Tomi käveli meitä kohti, kertaakaan irrottamatta katsettaan minusta. Yritin riuhtaista itseni irti kaikilla mahdollisilla keinoilla joita tuli mieleeni.
”Niin?”
”Sinähän halusit kostaa tälle kaverille etkö? Nyt ei pitäisi olla vaikeuksia saada tätä pirulaista kiinni. Joten kumauta menemään!” Jonas karjahti.
”Ai… Kiitos, arvostan tätä”, Tomi mutisi.
Tuijotin hänen vihreisiin silmiinsä anova ilme kasvoillani.
”Älä viitsi tehdä näin Tomi. Sinä et ole näin raukkamainen”, totesin.
”PÄÄ KIINNI!” Tomi kivahti ja läimäisi kasvojani.
Läimäystä seurasi polttava kipu ja syvä, rintaani kouraiseva pettymyksen tunne. Seuraavaksi tuo rotevamman puoleinen poika siirtyi hakkaamaan vatsaani.
”Sinä… ET TIEDÄ MINUSTA MITÄÄN!” hän karjahti ensimmäisen iskun kohdalla.
Hän löi minua kolmesti. Joka ikisen iskun jäljiltä suuhuni nousi rautainen maku. Hän valmistautui iskemään minua neljännenkin kerran. Silmissäni alkoi sumeta ja tunsin, kuinka raajani velttonivat pikkuhiljaa. En keksinyt keinoa panna enää hanttiin. Tomin nyrkki lennähti kohti vatsaani…

Siinä kohtaa, missä minun olisi pitänyt alkaa tuntea hervotonta kipua vatsani alueella ja kakoa, tapahtui jotain, minkä tajuamiseen hapenpuutteen sumentamilla aivoillani meni hetki. Ensimmäinen asia, jonka tajusin, oli kumma naksahtava ääni ja Tomin korvia särkevä kiljaisu.
”Tehdäänpä yksi pieni yksityiskohta selväksi. Sinun hommasi ei ole toistaiseksi suojella minua, vaan toisinpäin”, tuttu tytön ääni mumisi edestäni.
”SINÄ! Miten…?!” Jonas karjahti.
”Tarkoittaako se, että olen tyttö, että olisin välittömästi teitä heikompi, herra Sten?” Sakaki uteli köriläältä.
Jonas pudotti minut ja iski oikean nyrkkinsä kohti Sakakia. Näköni hitaasti palautuessa, tajusin Sakakin napanneen kiinni Jonaksen kädestä ja heittävän hänet olkansa yli vasten nurmikkoa. Jonas parahti, mutta singahti taas pystyyn ja iski Sakakia kasvoihin. Pieni tyttö kellahti kumolleen maahan. Jonas käveli häntä kohti hitaasti. Nousin polvieni ja käsieni varaan, kun näin Jonaksen laskeutuvan Sakakin päälle ojentaen nyrkkinsä. Kavahdin ja tunsin kumman voiman kuohahtavan sisälläni, kun pojan nyrkki viuhahti ilmassa kohti Sakakia.
”EI!”

Samassa Jonaksen nyrkki lensi hervottomassa kaaressa taaksepäin. Sakaki nosti vasemman kätensä ja iski Jonasta vatsaan. Jonas nousi hieman Sakakin yläpuolelle ja sai tytön polvesta palleaansa. Hän nousi seisomaan ja piteli vatsaansa. Sakaki pongahti pystyyn hänen perässään. Olin aikeissa juosta tytön avuksi, mutta kova nyrkin isku poskeeni heitti minut sivuun kesken matkani.
”Ole hyvä ja keskity minuun!” Tomi karjahti.
Katsoin poikaa kummissani. Tajusin naksahduksen lähteneen hänen vasemman käden etusormestaan.
”Mitä sinä…?” hämmästelin.
”En ole vielä,… Maksanut takaisin!” Tomi karjahti.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään vastaan, hänen oikea suoransa lennähti minua kohti ja jouduin nappaamaan sen kämmenelläni. Kun onnistuin siinä hän suuntasi kipakan potkun suoraan kohti naamaani. Paiskauduin vasten asfalttia, nappasin siitä kiinni vapaalla oikealla kädelläni ja kiedoin vasemman jalkani Tomin jalan ympärille ja kierähdin sen jalan varassa pystyyn. Paiskasin oikean ja vasemman jalkani maahan, jättäen Tomin jalan niiden keskelle. Hän suuntasi iskun kohti eturauhastani, mutta tein nopean kärrynpyörän väistääkseni sen. Onnistuin jotenkuten, mutta Tomi ehti osua vasempaan jalkaani. Tomi hypähti taas kimppuuni oikea nyrkki ojossa. Tällä kertaa valmistauduin iskemään häntä palleaan nyrkilläni, mutta tajusin hänen valmistautuvan torjumaan vasemmalla kädellään. Minun pitäisi etsiä toinen paikka, johon tähdätä… Mutten ehtinyt ja Tomin oikea nyrkki lennähti kasvojani vasten ja kolautti minut vasten asfalttia. Katsahdin kohti poikaa ja hän valmistautui polkaisemaan minua vatsaan oikealla jalallaan. Hän suojeli palleaansa edelleen vasemmalla kädellään, enkä kehdannut iskeä häntä eturauhaseen. Joten yritin iskeä häntä reiteen, mutta se ei oikeastaan auttanut paljoa ja hän vain laski jalkaansa entistä kovemmalla vauhdilla. Suljin silmäni, valmistautuen silmittömään kipuun…

Kun jalan olisi pitänyt lennähtää vasten palleaani, kuulin asfalttia vasten kirskuvan metallin ja Tomin parahduksen. Avasin silmäni ja tajusin hänen äkillisesti menettäneen tasapainonsa, kun tuttu poika oli syöksynyt kamppaamaan hänet.
”Älä viitsi esittää Takumi, näit kyllä tämän aukon, etkö?”
Jim nousi seisomaan ja tuki Tomia ennen kuin tämä lennähti täydellä painollaan asfalttia vasten.
”PERHANAN…!”
Tomin karjaisun keskeytti Jimin järjettömällä nopeudella hänen kasvojaan vasten lennähtänyt vasen nyrkki. Tomi lennähti jälleen kohti maata ja tällä kertaa iskeytyi sitä vasten selkä edellä.
Jim käveli luokseni ja auttoi minut seisomaan.
”Oletko kunnossa?” uteli Jim.
”Olen ollut paremmassa… Mutta kyllä minä henkiin jään”, vastasin.
”Mitä tekisitkään ilman minua?” Jim uteli ja otti päästään harmaan lippapiponsa, päästäen otsatukkansa valahtamaan silmilleen.
”Mitä edes teet täällä?” kysyin.
”Nàmine halusi puhua kanssani jostakin, joka painoi häntä, joten lähdin liikkeelle. Näin tullessani Jonaksen ja tiesin, että hän tulisi tänne pelaamaan futista. Sitten sain hetki sitten viestin numerosta, jota en tunnistanut. Ilmoitti sinun tappelevan Jonaksen kanssa, joten tulin paikalle ja ajattelin auttavani”, totesi Jim.
”Tosiaan, Sakaki! Miten hän…?”
 Katsoin tytön suuntaan ja näin jotakin tajutonta:
Jonas yritti lyödä Sakakia, mutta tyttö väisti iskun vaivaisella viidellä sentillä ja potkaisi jalkansa Jonaksen kaulan viereen. Sitten tyttö toisti liikkeen naurettavan helposti toisella jalallaan ja nappasi maasta käsillään. Hän heilautti jalkojaan eteenpäin ja lennätti Jonaksen päistikkaa kohti nurmikkoa. Jonas otti käsillä vastaan, mutta menetti tasapainonsa ja lennähti selälleen.
”Saamarin…”, Jonas huohotti.
”Vieläkö kuvittelet olevasi vahvempi?” Sakaki uteli.

Kävelimme Jimin kanssa Sakakin luokse.
”Sinähän et tappele yhtään hullummin!” Jim huikkasi ja nosti lippapipoaan.
”Kiitos Blacker”, Sakaki sanoi ja haroi silmille valahtanutta otsatukkaansa sivuun.
”Sinä… Hakkasit Jonaksen”, hämmästelin.
”Painotinhan: Minun hommani suojella sinua. Et kai ajatellut, että ottaisin turpiini Stenin tasoiselta vastustajalta?” Sakaki mumisi.
”…En tiedä mitä sanoisin”, totesin.
”Miten vain, ei tämä isokaan juttu ole. Asiasta kukkaruukkuun, olin huomaavinani, että sinä onnistuit herättämään sen”, Sakaki sanoi.
Katsoin omaa kättäni ja tajusin hopeisen välähdyksen lennättäneen Jonaksen käden taaksepäin. Tällä kertaa muistin tunteen kirkkaasti. Sekoitus suojeluntahtoa ja verenhimoa. Keskityin herättämään tuon tunteen uudelleen ja samassa käteni alkoi välkehtiä hopeisena.
”Okei… Olisiko liikaa vaadittu, että selittäisitte mistä on kyse?” Jim uteli.
”Ei kai… Olen sen sinulle velkaa, enkö?” hymyilin Jimille.

Lähdimme kävelemään takaisin kohti kotiani. Katsoin ympärilleni ja tajusin miten vahva Sakaki oikeasti oli. Hän oli onnistunut kaatamaan kaikki paikalla olijat ja hänessä oli ollut riittävästi potkua hoitelemaan jopa Jonas. Hän oli ehdottoman hämmästyttävä.

20.20, Takumin huone:

”Joten… Mitä se hopea juttu aikaisemmin oli?” kysyi Jim.
”Se oli magiaa. Ilmeisesti jonkinlainen ’tunnetason taika’”, totesin.
”…Okei. Sehän mielenkiintoista.”

Jim istui minun työpöytäni ääressä olevassa tuolissa, kun Sakaki tuijotti häntä arvioivasti sänkyni päädyssä. Minä istuin kädet puuskassa toisessa päädyssä.
”Joten… Mikä sinun ja Noemonin suhteen todellinen luonne sitten on?” poika uteli.
”Me olemme molemmat ’vartijoita’. Se viittaa joukkoon sotureja, jotka pitävät hallussaan seitsemää valittua asetta, joita nimitetään nykyään Vartija miekoiksi. Niiden alkuperästä on erilaisia uskomuksia. Shintolaiset uskovat, että ne ovat Izanagi-jumalan keihään sirpaleita, seitsemän voimakkainta asetta, jota maailmassa on olemassa, kristityt vartijat uskoivat aikanaan niiden olevan seitsemän kahdestatoista sirpaleesta, jotka pyhä henki jätti taakseen ilmestyessään apostoleille. Erilaisia teorioita on lukuisia, mutta mikään ei saa varmistusta”, selvensi Sakaki.
”Mikä näistä aseista tekee niin erikoisia? ’Vahvimmat seitsemän asetta’”, Jim mumisi.
”…En osaa selittää kunnolla, mutta lyhyesti sanottuna, ne pystyvät vaihtamaan hahmoaan. Näytähän Takumi.”
Sakaki viskasi minua jollakin. Nappasin sen kiinni kesken lennon ja tajusin sen samaksi koruksi, jota olin yrittänyt saada muuttumaan aseeksi sietämättömän suuren osan viimeisistä neljästäkymmenestäkahdesta tunnista. Mutta nyt tiesin tempun. Nousin ylös sängyltäni. Sitten puristin riipuksen tiukasti käsieni väliin ja muistelin tilanteita, jossa voimani oli herännyt ja huudahdin:
Dattana!

Voimakkaan hopeisen välähdyksen saattelemana, kädessäni oleva riipus muuttui kauttaaltaan mustaksi miekaksi, joka muistutti rakenteellisesti joiltakin osin Sakakin katanaa. Se oli terältään Sakakin miekkaa pidempi ja käyrempi. Sen pikimusta terä oli noin 60 senttimetriä pitkä ja se päättyi mustaan, ympyrän muotoiseen sormisuojaan ja lyhyehköön kahvaan, jonka päästä roikkui pitkä musta ketju.
”…Onpa mielenkiintoinen muoto. Tachi?”
”Itse asiassa se on Uchigatana”, Sakaki totesi.
”Okei. Mitä varten tämä ketju on?” kysyin.
”Katsopa toiseen päähän”, tyttö neuvoi.
Tein työtä käskettyä ja näin toisessa päässä roikkuvan riipuksen, jossa heilui pieni terän tapainen.
”Tuo oli riipuksesi takaosassakin, muttet varmaan huomannut sitä aikaisemmin. Dattana on erityinen vartijamiekka, jota voi käyttää kahdella eri tyylillä. Jos keskität tuohon riipukseen energiaa – en suosittele, että teet sen juuri nyt -, kutsut esiin Yari-keihään. Katsos, Dattana on valmistettu aseeksi, jota käytetään sekä Kenjutsussa, että Sôjutsussa. Mikä tässä on mielenkiintoisinta, on se fakta, että vaihdoksen voi tehdä käytännöllisesti koska tahansa. Voit välittömästi vaihtaa taistelutyylisi lähitaistelusta etätaisteluun”, Sakaki selvensi.
”Uskomatonta…”, henkäisin.
”Odota vain, opetan sinulle sekä Kenjutsua, että Sôjutsua parhaan taitoni mukaan myöhemmin. Mutta juuri nyt, meillä on tähdellisempääkin tekemistä”, totesi Sakaki.
”Kuten mitä?” kysyin.
”Teidän kahden pitää saada selville elementtinne.”
”Selvä… Hetki teidän kahden?”

Katsahdin Jimiä silmiin. Hän näytti jotakuinkin yhtä yllättyneeltä kuin minäkin.
”Tuota… En kiistä, että tämä kaikki on ihan siistiä, mutta… Minulla ei ole mitään hajua miksi sotket minut tähän”, Jim mumisi.
Sakaki huokaisi ja kääntyi Jimin suuntaan ja kuiskasi:
”Kenmei.”
Näin taas aiemmin näkemäni punaisen välähdyksen ja hänen käteensä ilmestyi tuttu katana.
”Miksi näytät tuon uudestaan?”
Samassa hän heilautti miekkansa minua kohti. Onnistuin shokissanikin jotenkuten heilauttamaan Dattanan vasten hänen katanaansa, mutta kokemuseromme oli valtaisa. Sakaki teki nopean piston, jonka onnistuin hädin tuskin väistämään rojahtamalla takaisin sängylleni. Kavahdin, kun Sakaki asetti katanansa kurkulleni.
”…Jos sinusta ei ole tämän parempaan, kuole pois…”, Sakaki mumisi ja nosti miekkansa ilmaan.
Katsoin hänen silmiinsä järkyttyneenä, mutten nähnyt niissä pätkääkään verenhimoa. Mitä ihmettä…?
”Leiki mukana”, kuiskasi Dattana pääni sisältä.
Sakakin miekka viuhahti kaulaani kohti.
EI!
Jimin selkäpiitä hyytävän karjaisun saattelemana, Sakaki lensi vasten sängyn vieressä olevaa seinää.
”GAH!” tyttö kavahti.
Jim karjahti äkillisesti ja kellahti lattialle. Käännettyäni huomioni häneen, tajusin hänen verhoutuneen jään-sinisiin liekin tapaisiin.
”Tällainen voima…”, Sakaki mumisi hoiperrellessaan ylös.
”Anteeksi, en tarkoittanut”, Jim mumisi.
Jään siniset liekit katosivat hitaasti ja Jim jäi neljän raajan varaan huohottamaan.
”Oliko tuo…?”
”Jimin tunnetason voima”, Sakaki myönsi. Hän kaivoi farkkujensa taskuja ja nosti esille sormuksen ja totesi: ”Onneksi olkoon Jim Blacker, olet kolmas vartija”, Sakaki kuiskasi ja heitti Jimille hopeisen sormuksen.
”Tämäkö on samankaltainen ase kuin nuo teidän näyttämänne?” hämmästeli Jim.
”Kyllä. Keskität siihen vain tuota äsken tuottamaasi voimaa”, selvensi Sakaki.

Samassa Makoto ilmestyi huoneeni ovelle. Kätkimme Sakakin kanssa aseemme välittömästi.
”Takumi, porukat halusivat tiedostella, olisiko Jimin parempi jo lähteä kotiin”, hän kuiskasi.
”Sinulla on kyllä hyvä pointti”, Jim mumisi ja vilkaisi minua silmiin.
”Jim, puhutaan tästä lisää huomenna koulussa. Tulen sinua aamulla vastaan”, totesin.
”Selvä, nähdään”, Jim huikkasi kävellessään ulos ovesta.
”Moi”, huikkasin vielä ennen kuin Makoto sulki oven.
Käännyin Sakakin puoleen ja kysyin:
”Luuletko, että hän on okei? Aika paljon prosessoitavaa”, kysyin.
”Kyllä hän selviää. Hän on vahva kloppi”, totesi Sakaki.
”Siitä tulikin mieleeni, miten hänen taikansa näytti tuolta?” hämmästelin.
”Sanoinhan, että kullakin yksilöllä on erilainen voima. Jimin elementti on näkyvissä jo hänen tunnetasolla kutsumissaan voimissa. Mutta täytyy sanoa, etten odottanut teidän kahden olevan ihan näin vahvoja. En ole nähnyt kenenkään muun kutsuvan aiemmin näin paljon voimia esiin tunnetasolla. Tiedän, että sitäkin taikuutta on, mutta sillä kutsuttava voima ei yleensä ota edes näkyvää hahmoa. Teillä kahdella, tällä voimalla on selkeä hahmo”, totesi Sakaki.
”Kumman voiman luulet olevan suurempi?” kysyin.
”Jos olen aivan rehellinen, Jim sai esiin enemmän”, Sakaki totesi.
”Selvä… Joten mitä teemme nyt?”
”Menet huomenna Jimin luokse ja selität hänelle kädestä pitäen kaiken, minkä minä olen kertonut sinulle. Sitten menette kouluun, käyttäydytte, kuin mikään ei olisi muuttunut. Sitten, kun pääsette pois, tulette heti yläasteelle, missä tulen teitä vastaan ja selvennän suunnitelmamme tarkemmin”, selitti Sakaki.
”Tuli muuten mieleeni… Mikset hoksannut Jimiä kolmanneksi vartijaksi aiemmin? Olette tavanneet jo kertaalleen”, hämmästelin.
”Stefano lähettää minulle näytteet teidän energiastanne yksi kerrallaan. En ollut vielä saanut Jimin näytettä, kun tulin tänne”, totesi Sakaki.
”Selvä”, mumisin. Minulla oli muitakin kysymyksiä, mutten jaksanut muistaa niitä, eikä niillä ollut ihmeemmin väliäkään. Mieleeni välähti vain yksi, turha kysymys.
”Aiotko yöpyä täällä?”
”En luultavasti. Menen käymään vähän ulkona, en ole varma palaanko olleenkaan yöllä.”
”Selvä. Missä sitten ajattelit nukkua?”
”Jos nukun, niin palaan kyllä tänne.”
”Selvä… Moikka!”
”Nähdään!”

Tämän lyhyen dialogin jälkeen kellahdin sängylleni, vain tajutakseni, että puhelimeni jäi selkäni alle. Tarkastin ruudun ja tajusin saaneeni kolme vastaamatonta puhelua ja 7 uutta viestiä. Minulle oli soittanut Nàmine, Alexandra ja Heli. Kun etenin tarkistamaan viestit tajusin, että kuusi niistä oli Heliltä ja ne kuuluivat jotakuinkin näin (aloittaen ensimmäisestä):
Hei, ole kiltti ja soita, kun näet tämän.
Hei. Kävin kysymässä sinua, mutta pikkuveljesi sanoi, ettet ole kotona. Ole kiltti ja soita, kun pääset kotiin.
Olen melko väsynyt läksyihin, ajattelin mennä ulos piakkoin ja mennä nukkumaan aikaisin. Soita ennen sitä, jos pystyt. Mikäli et, puhutaan tästä huomenna koulussa.
Lähdin kävelylle siinä toivossa, että törmäisiin sinuun. Näin Tomia ja koetin selittää tilanteen hänelle. Olen pahoillani siitä, että tästä on koitunut näin paljon vaivaa sinulle.
Soitin juuri Jonakselle. Seurusteletteko te kenties Sakakin kanssa?
Haluan puhua kanssasi mahdollisimman pian. Jos mahdollista, soita minulle vielä ennen yhdeksää.
Tarkistin myös viimeisen viestin, joka oli tullut Alexandralta:
Isä käski muistuttaa, että keskiviikon harjoitukset alkavat jo neljältä. Olethan tulossa?
Katsahdin kelloa. Se oli 20.40, ei siis vielä yhdeksän, joten ehtisin hyvinkin soittaa Helille. Mutten tiennyt pitäisikö minun ensin vastata Alexandralle. Päätin tekstata Alexandralle ensin.
Toki. Onko vetomme harjoitusten jälkeisestä ajanvietosta vielä voimassa?
Lähetettyä viestin vilkaisin kelloa ja huokaisin. 20.42. Minun oli pakko soittaa Helille. En tiedä, miksen halunnut jutella hänen kanssaan juuri sillä hetkellä.

Hän oli ilmoittanut aikaisemmin päivällä soittavansa riippumatta siitä, oliko hänellä hyviä vai huonoja uutisia. En tiedä miksi, mutten oikein pitänyt kummistakaan. Huonot uutiset tarkoittaisivat sitä, että minun pitäisi olla häntä varten olkapäänä, jota vasten itkeä, mikä tarkoitti, että minun pitäisi kuunnella. Minä en tiedä miksi, mutta minä en edelleenkään välittänyt Helistä ihmeemmin. Hän ei mielestäni välttämättä ollut ansainnutkaan kuulla hyviä uutisia tai minua kuuntelijaksi. Mutta pakottaisin itseni vaientamaan tuon äänen, joka valitti moisesta. Hänhän oli pyytänyt anteeksi käytöstään tähän asti.

Mikä minua häiritsi toden teolla, oli se fakta, etten olisi pitänyt hyvistäkään uutisista. Siitä, että hän olisi soittanut riemuiten siitä faktasta, että Nàmine oli hyväksynyt hänen tunteensa ja vastannut niihin. Että he kaksi olisivat nyt ”yhdessä” tai jotakin. Tuskin kuudesluokkalaisten välille syntyisi mitään kovinkaan kestävää, mutta ajatus silti häiritsi minua syystä, jonka suhteen en ollut aivan varma. Mutta se silti häiritsi minua syystä, jota en oikein osannut sanoa.

Aivan yllättäen puhelimeni pärähti soimaan. Tajusin soittajan välittömästi Heliksi ja vastasin:
”Hei.”
Hei. Saitko viestini?”
”Kyllä, luin ne juuri.”
Selvä. No, haluat ilmeisesti kuulla, mitä tapahtui.
”Kyllä, palan uteliaisuudesta…”
No… Miten selittäisin sen lyhyesti. Soitin Nàminelle ja ilmoitin, että halusin nähdä hänet. Hän uteli paikkaa, mikä oli yllättävän kohteliasta, ottaen huomioon hänen aiemmin ynseän suhtautumisensa. Tapasimme sitten uimahallilla harjoituksieni jälkeen ja istahdimme keskustelemaan kahvioon…
”Hmm… Selvä, jatka vain.”

Alkavan sateen hiljaa alkaessa rummuttaa vasten ikkunaa, Heli jatkoi kertaustaan illan tapahtumista…

Jatkuu luvussa 3…

©2017 The hymn of Chaos, just started... - suntuubi.com