Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tietoa:

Nimi: Tengoku No Hikari: Warrior of Might - Luku 1: Dattana
Ikäsuositus: 13-vuotta täyttäneille
Genre: Comedy, action, drama, fantasy

Luvussa ensikertaa esiintyvät (myöhemmin juonenkerronnan kannalta olennaiset) henkilöt:
Dattana
Warnings: Vähän taas kiroilua siellä täällä, muutama tappelukohtaus ja muuta pientä
A/N:
...Ei kai minulla mitään ihmeempää, toivottavasti tykkäätte tästä.

Sama päivä ja paikka, 10.40:

Te elätte.
Voitte elää itkien tai nauraen,
mutta te elätte ja kuolette.
Mutta voi meitä,
jotka emme koskaan saaneet elää
Emmekä voi koskaan kuolla…


”Tässä tapauksessa siis, jos tuntematon luku lisätään lukuun 19, saadaan luku 28. Miten pystyt ratkaisemaan tuntemattoman luvun arvon?” Sakaki kysyi takanani istuvalta Karilta.
”En tiedä”, Kari mumisi tympääntyneenä.
”No, ajattelepa asiaa tältä kantilta; kuinka suuri kokoero 28 ja 19 on?”
”Tuota… 14?” Kari arvasi väärin.
”Lähellä, mutta mailin ohi!” totesi Sakaki ja alkoi selventää laskuperiaatetta Karille uudestaan.

Tämän joko ymmärrettyä tai Sakakin kyllästyttyä, hän siirtyi minun luokseni.
”Takumi hyvä, miksi tuhertelet vihkoosi? Jos olisin opettajasi, loukkaantuisin verisesti siitä, että olet jättänyt laadukkaan mahdollisuuden kuunnella matematiikan ope-…”, Sakaki aloitti, mutta keskeytin hänet saman tien:
”Olen jo valmis”, totesin, viitaten edellisellä sivullani oleviin laskettuihin tehtäviin.
”Ai”, Sakaki lausui ja tarkisti tehtäviäni, merkiten pari väärin mennyttä ja jatkoin vihkooni tuhertelua.

En saanut aikaan mitään erikoista, vain omia kummallisia, erinäisten mangakojen tyyleillä leikitteleviä hahmojen kasvokuvia. Kello soi jotakuinkin viiden minuutin päästä merkkinä välitunnin alusta.
”Tehkää tehtävät 130–165 kotona”, komensi opettaja.
Luokka vain käveli nopeaan tahtiin pihalle. Lähdin itse luokasta oppilaista viimeisenä.

Jim odotti minua ulkona, välittömästi oven edessä.
”Minne Nàmine meni?” utelin.
”Hänellä oli jotain asiaa Liisalle tai jotain”, Jim totesi.
”HÄN EI SIIS OLE KANSSANNE…? LOISTAVA TILAISUUS SIIS MAKSAA TAKAISIN!”  Tomi ärisi takaamme, puristaen käsiään nyrkkiin.
Jim huokaisi ja käännyimme Tomiin päin.
”Mitä väliä sinulle on sillä, että Nàmine ei ole täällä?” utelin Tomilta.
”Koska, toisin kuin te, se ei oo täydelline kusipää, jolla ei ole elämää!” karjahti poika.
Jim katsahti poikaa silmiin, uskomattoman vihainen ilme silmissään mutta viittasin häntä pysymään aloillaan.
”Mitä nyt hinttarit, eikö teissä ole riittävästi miestä?!?” Tomi karjui ja käveli lähemmäs, kiukkuinen ilme kasvoillaan.
Tomi tuijotti silmiini ja niiden ilme tuntui ärsyttävän häntä. Hän seisoi aivan edessäni, siirsi kätensä taaksepäin ja valmistautui iskemään nyrkillään kasvojani.

Samassa kuitenkin tajusin jonkun tarttuneen hänen nyrkistään ja pysäyttänyt iskun.
”Ja mitäs ihmettä kuvittelet tekeväsi herraseni?” Sakaki kysyi pojalta.
Tomi tuijotti tyttöä vihaisena.
”Pois tieltä, jos et haluu loukata iteäsi nörtti-sorsa!” karjaisi Tomi.
”Niinpä niin… Kuvittelet kai, että koska olet kooltasi suurempi ja poika, olet välittömästi kykenevä satuttamaan minua vai…?” utelin.
Tomi virnisti Sakakille, vetäen kätensä takaisin taakse ja huudahti:
”Totta kai!”
Sakaki viittasi samassa vasemmalle ja Tomi, Jim ja minä huomasimme viimeinkin lähistöllä seisovan, meihin päin vilkuilevan välituntia valvovan opettajan.
”Jos heittäydyt väkivaltaiseksi tässä ja nyt, hän kyllä huomaa sen. Ja aion pitää huolen siitä, että minun lyömisestäni et ihan vähällä selviäkään”, Sakaki kuiskasi.

Tomi katsahti raivostuneena Sakakia ja hetken aikaa näytti siltä, että hän aikoisi oikeasti lyödä Sakakia tämän sanoista huolimatta, mutta laski kuitenkin lopulta nyrkkinsä. Hän lähestyi Sakakin kasvoja hitaasti ja kuiskasi tälle:
”Koulun jälkeen… Sorsakaverisi saavat köniinsä…!”
Sakaki ei vastannut ja katsottuaan Tomin kävelevän pois, hän kääntyi meidän puoleemme.
”Suosittelisin, että olisitte varovaisia hänen kanssaan. Hän tuntuu keskivertoa koulukiusaajaa irrationaalisemmalta, pojalta, joka kirjaimellisesti puhuu nyrkeillään”, hän arvioi.
Katsahdin tytön tummiin silmiin, joista paistoi jonkinasteinen huoli ja lievä kiukku.
”Ei hänen käytöksessään suoranaisesti mitään uutta meille ollut. Lähes jokainen koulukiusaaja kohtelee meitä samalla tavalla. Kiitos, että tulit väliin, - Sakakihan sinä olit -, muutoin olisimme varmaan joutuneet taas Jimin kanssa ongelmiin.” totesin.
Sakaki katsoi minua hymyillen ja sanoi:
”Olkaa hyvä vain.”

Sen sanottuaan, hän lähti kävelemään pois.
”Jim, olenko se vain minä, vai onko tuossa tytössä jotakin epätavallista?” kysyin.
”Jaa, hän sai sinut kyllä puhumaan kumman muodollisesti. Lisäksi hän on aika pienikokoinen, ottaen huomioon sen, että hän on murrosiässä”, Jim sanoi.
”En tarkoittanut mitään sellaista…”, totesin.
”Mitä sitten?” Jim ihmetteli.

Katsoin ystävääni silmiin. Totta, Sakakissa oli jotain hyvin erilaista, hänen katseessaan oli jotain, mitä en ollut nähnyt ennen… Mutta mistä kummasta oli kyse? En muista kokeneeni mitään tällaista sen jälkeen, kun näin Nàminen ensimmäistä kertaa. Mitään tunnetta, jota en olisi jossain määrin kyennyt ymmärtämään. Intoa? Uteliaisuutta? Raivoa? Pelkoa? Tuossa katseessa tuntui olevan vähän niitä kaikkia, mutta mikään niistä ei ollut tuo päällimmäinen tunne hänen katseessaan.
”Mitä hän… Oikein ajattelee?” mumisin puoliääneen.
”Sinäpä tunnut kiinnostuneen tästä Sakakista…”, Jim totesi välittömästi.
”Niinkö?” kysyin.

Samassa Nàmine ilmestyi takaani ja asetti kätensä olalleni.
”Ketäs sinä tuijottelet Takumiseni?” hän kysyi.
”Ai, kas hei Nàmine! Takumimme taitaa olla pihkassa Sakakiin”, Jim kiusoitteli.
”Mi-…?  Enkä ole!” huusin hänelle.
”Ai jaa… No voi ja minä, kun kuvittelin, että pidit minusta”, Nàmine sanoi, leikkien pettynyttä, yhä pitäen tiukasti kiinni.
”Onpa mauton juttu”, totesin happamana.
”Ai, anteeksi, ei ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi”, Jim hymyili.
”Niin… Ja kyllähän me kaikki tiedämme, että sydämesi kuuluu vain minulle ♥”, Namine pelleili.
”Jeh, niin varmaan”, naurahdin näyttäen hänelle kieltäni.

Niin jatkui tyypillinen välituntimme. Juttelimme kaikesta satunnaisesta, kierrellessämme pihaa ympäri. Kellojen lopulta soitua, siirryimme seuraavalle tunnille. Meillä oli äidinkieltä.

Kun saavuimme luokkaan, Sakaki istui taka-alalla aivan luokan vasemmassa laidassa lukien jotain, samalla toisella kädellään kirjoittaen muistiinpanoja. Hän luki kirjaansa oikealta vasemmalle ja tunnistin sen kannessa olevat kirjaimet japanilaisiksi. En itse ollut elänyt Japanissa riittävän pitkään, että olisin oppinut kyseisiä kirjaimia lukemaan. Kannessa luki ” 保護者が呪文”. Hän vaikutti syventyneen omiin maailmoihinsa, hänen oikea kätensä kirjoitti tauotta samalla, kun hänen katseensa juoksi kirjan sivuilla ja aina välillä, hänen suunsa liikkui kirjan sisältämien sanojen tahtiin. Samalla, kun unohduin katselemaan häntä, Nàmine lähestyi häntä ja sanoi:
”’ Hogo-sha ga jumon’…? Ei. Anteeksi, luinko tuon ollenkaan oikein?”
Sakakin kynä seisahtui ja hänen katseensa nousi kohtaamaan Nàminen katseen. Hänen kasvoillaan oli yllättynyt ilme.
”Kyllä, luit sen aivan oikein. Tämäpä yllätys, oletin, että luokallanne olisi korkeintaan yksi henkilö, joka osaisi lukea japania. Oletko sinäkin asunut japanissa, kuten Yamashita?” hän uteli.
”Ilmeisestikin”, Nàmine naurahti.
”Aa selvä. Mikäs sinun nimesi on?” Sakaki uteli.
”Olen Nàmine Aisuki, hauska tavata. Tulin tänne luokalle kesken lukukauden ja siksi nimeni ei tunnu näkyvän missään listoissa tai vastaavissa”, Nàmine selitti.
Sakaki hymyili Nàminelle ja sanoi:
”Vai Aisuki*… Oikein hauska tavata Nàmine.”
Nàmine nyökkäsi hymyillen ja kysäisi sitten:
”Miksi muuten kirjoitat muistiinpanosi latinalaisilla aakkosilla?”
”Ai nämä? Teen muistiinpanoja äidinkielen ja kirjallisuuden koealueesta ja luen siinä sivussa jotain muuta”, Sakaki totesi.

Nàmine näytti siltä, että hän aikoisi vielä kysyä jotain, mutta samassa luokka täyttyi oppilailla ja Aria tuli heti heidän perässään.
”Hei taas pienokaiseni! Nyt siirrymmekin sitten ainekirjoituksen kiinnostavaan maailmaan!”
Koko luokka huokaisi syvään.
”Aiheena meillä olisi tänään ’Unelmani ja tavoitteeni tulevaisuuden varalle’…”

Annettuaan muutaman neuvon, hieman tarkempia ohjeita kirjoitukseen ja otsikkovaihtoehdon, Aria antoi meille luvan aloittaa kirjoittamisen…

Sama päivä, 15.30:

Kävelin ulos koulurakennuksesta.
”Olipa taas vaihteeksi rasittava päivä…”, Jim mumisi.
”Noh, ajattele positiivisesti, kesään ei ole enää pitkä aika”, totesin.
”Niin! Yritä piristyä Jim, kyllä tätä vielä kuukauden kestää!” Nàmine hihkaisi hilpeänä.
”Niin kai... Kiitos vain Takumi, Nàmine”, Jim sanoi hymyillen.
”Ja minnekäs te olette menossa?” kuului turhankin tuttu ääni takaani.

Huokaisin ja käännyin ympäri.
”Mitä vielä Tomi?”
”Minulla on vielä asiaa sinulle ja tuolle sinipäiselle idiootille…” Tomi sähähti.
”Jos asia koskee sitä aiempaa taulusientä, olen pahoillani. Jos voisit unohtaa sen, olisin äärimmäisen kiitollinen. Ensinnäkin sikäli, että teit itse ihan saman ja vielä tarkoituksenhakuisesti loukkasit Jimiä. Toiseksikin siksi, että säästyt myös itse isommilta ongelmilta, jos jätät meidät rauhaan”, sanoin.
”Ihan nii kui anteeksipyytely auttais yhtään… Miksi te h*****in ulkkarit edes olette änkeämässä tänne, painukaa takaisin sinne mistä tulittekin…”, mumisi Tomi.
”Mitä se sinulle kuuluu, olemmeko me täällä vai emme? Käsittääkseni, tämä on vapaa maa…”, Jim mumisi.
”KUKAANHAN EI SULTA KYSYNYT, PASKA-AIVO!” karjahti Tomi, samalla lyöden Jimiä nenään.
”Mitä ihmettä oikein teet Tomi?” Nàmine kysyi järkyttyneenä, napaten kiinni Jimistä ja tukien tätä.
Tomi tarrasi Nàminea väkisin ranteesta ja sanoi:
”Sä et kuulu näiden mulkkujen seuraan Nàmine. Tule hengaamaan ennemmin meidän kans-…”

Samassa minun ei tarvinnut enää estellä itseäni. Iskin Tomin käden irti Nàminen kädestä. Kun Tomi ojensi nyrkkinsä lyödäkseen minua, potkaisin häntä vatsaan.
”Jätä Nàmine ja Jim rauhaan”, sanoin ärtyisänä.
Tomi alkoi raivostuneena huitoa nyrkeillään, mutta onnistuin jotenkuten väistämään jokaisen iskun. Samassa tajusin, ettei Tomi suinkaan aikonut pelata reilusti ja että paikalla oli pari muutakin poikaa. Osa oli samalla luokalla kanssani, osa oli rinnakkaisluokalla, osa alemmilla luokilla ja muutamaa en muistanut nähneeni koulussamme lainkaan. Heitä oli laskujeni mukaan yhteensä 12. Ympärilläni oli neljä heistä, jotka kaikki löivät samanaikaisesti. Kyyristyin ja annoin heidän nyrkkiensä viuhahtaa yläpuolellani. Kierähdin sitten kahden vasemman ja oikean jalan välistä pois heidän keskeltään. Pojat törmäsivät toisiinsa ja loput 8 vain hämmästelivät.
”Mokomatkin…”, Tomi ärisi ja aikoi juuri lyödä minua.

Juuri tuolloin, Jim hypähti väliimme ja löi Tomia leukaan kovaa. Samassa kolme muuta poikaa tulivat ympärillemme. Jim ja minä asetuimme selät vastakkain, valmistautuen seuraavaan hyökkäykseen… Nàmine yritti huutaa, käskeä meitä lopettamaan, mutta samassa kolmikko kävi jo kimppuumme.

Jim torjui kahden kaverin iskut ja potkaisi toista leukaan. Kaveri ei tuntunut olevan juuri moksiskaan. Jim kumartui, näin välttäen oikealta tulevan nyrkin. Sitten hän teki puolittaisen kärrynpyörän ja ottaen käsillään tukea maasta, potkaisi kaveria leukaan molemmilla jaloillaan. Kaveri kaatui maahan ja Jim esti vielä nopealla potkulla, minua kohti vasemmalta tulleen iskuun. Iskin edessäni olevaa kaveria nopealla nyrkin liikkeellä leukaan ja liikuin kohti sivulta tulevaa. Myös Jim liikahti häntä kohti kuperkeikalla. Oikea nyrkkini ja Jimin vasen jalkaterä osuivat hänen vatsaansa samalla hetkellä. Samassa tajusin, että lisää porukkaa oli tulossa, tällä kertaa loput 5 ja Toni kävivät päälle samanaikaisesti.
”No… Mitäs nyt teette sorsaseni? Saatte kyllä luvan anella armoa, jos todella haluatte välttyä kunnon rökitykseltä…”, Toni nauroi.
”Tomi… tiedät jo miten tämä päättyy, sanoimme mitä hyvänsä, joten tule vain ja rökitä meidät, sen sijaan, että uhoat vain koko ajan”, Jim mumisi.
Kuusikko lähestyi ja valmistauduimme.

Samassa tajusin Tomin lentävän taaksepäin kuin taikaiskusta.
”Pysykää kauempana”, totesi tyttö joka nyt seisoi edessäni.
”Sakaki? Mitä sinä täällä teet?” utelin.
”Juuri nyt sinulla on parempaakin tekemistä, kun tapella tämän roskasakin kanssa”, tyttö totesi ja tarrasi kädestäni.
”HEI, MITÄ SINÄ…?” kiljahdin, mutta tyttö ei selvästikään kuullut tai kuunnellut.

15.35, suhteellisen läheinen metsä:

Olimme juosseet yli kilometrin, kun Sakaki lopulta päätti pysähtyä. Hän kääntyi ympäri ja avasi suunsa mutta samassa minä huusin hänelle kysymykset, jotka olivat pyörineet mielessäni viimeiset viisi minuuttia:
”MITÄ HEMMETTIÄ SINÄ TEET? Tajuatko mitä juuri teit? Nyt Nàmine ja Jim ovat keskenään niitä vastassa? Tajuatko mitä ne tekevät, jos ne pääsevät käsiksi Nàmineen? Tajuatko, mitä ne ovat valmiita tekemään Jimille? Miksi edes otit juuri minut? Miksi sinä olit siellä? Kuka ihme sinä olet?”
Sakaki katsahti ensin minuun hämmästynyt, sitten hieman huolestunut ilme kasvoillaan. Hän avasi suunsa. Hyvä, saisin siis vihdoin kuulla vastauksia. Hän tuli lähemmäksi ja aloin miettimään miksi.

Samassa tajusin Sakakin painaneen pehmeät huulensa omilleni. Yhtä nopeaa kuin sen olin tajunnutkin, se loppui. Hipaisin nopeasti omia huuliani yllättyneenä ja lievästi säikähtäneenä. Oikeastaan, se oli tuntunut ihan mukavalta. Enhän minä oikein voinut kamalasti kokemuksen puutteeni takia vertailla mutta Sakakilla taisi olla hieman keskivertoa pehmeämmät huulet. En ollut aikaisemmin ajatellut sitäkään, mutta hän tuoksui mukavalta. Vaikka haju luultavasti olikin lähtöisin jostakin hajusteesta, se oli käsittämättömän ihana. Miten sitä kuvaisi… Jotenkin hedelmäinen ja makea.

JA MITÄHÄN IHMETTÄ MINÄ OIKEIN AJATTELEN?! Tuo tyttö suuteli juuri minua suulle aivan yllättäen, vaikka hädin tuskin tunsin hänet…? Mitä ihmettä hänen päässään liikkuu? Vaikka minun ajatuksenihan tässä omituisempia taisivatkin olla. Mikähän minuakin riivasi? Olinko kenties ihastumassa tai jotain? EI, en missään nimessä! Ja miksi tämä koko naurettava kohtaus tuo mieleeni Houkutus-kirjasarjan**? Oksettavaa!

”Tuota tapaasi reagoida ei voi turhaan miehiseksi kehua. Se oli vain yksi suukko, yritä jo päästä sen yli”, Sakaki sanoi takanani.
Katsahdin häneen ärtyneenä ja huudahdin:
”Pää kiinni! Se oli minun ensimmäiseni! Sitä paitsi homo sapiens -lajin edustajat harvemmin suutelevat hädin tuskin tuntemiansa lajikumppaneita!” karjuin.
”Ensimmäisesi vai? Ettekö te siis ole vielä niin pitkällä sen kaverisi kanssa...?” Sakaki ihmetteli
”Nàmine ja minä olemme vain ystäviä! Miksei pojalla muka voi olla naispuolista ystävää ilman, että heti aletaan epäillä, että heidän välillään on jotain?” kysyin.
”Puhuin kyllä siitä sinipäästä, Jimkö se oli?” Sakaki selvensi.
”Hyvä jumala! Mikä ihme sinun ongelmasi on?” utelin.
”Miten niin? Mitä vikaa on siinä, että kaksi miestä on yhdessä ’sillä tavalla’?” Sakaki uteli.
”Ei kai mikään… Mutta hypätä nyt tuolla tavalla johtopäätöksiin…”, totesin.

Jonkin aikaa puhututamme muistin lopulta:
”Nàmine ja Jim!”
”…Haluatko, että suutelen sinua uudelleen...?” Sakaki kysyi.
”Ei tuo sama toimi uhkauksena kahdes-…”
”Ja tällä kertaa voimmekin sitten kokeilla oikein pitkää ja kuolantäytteistä ranskalaista suudelmaa, avec l'amour de Paris…”
”…Mitä olitkaan sanomassa Sakaki-chan?” kysyin.
”Ole kiltti ja puhuttele minua vain Sakakiksi, tuollainen ei istu suomen kieleen lainkaan”, Sakaki totesi.
”Hyvä on Sakaki. Kerro asiasi äkkiä, minulla on parempaakin tekemistä”, totesin.
”Tuo ei ollut kovin mukavasti sanottu…”, Sakaki mumisi.
”YMMÄRRÄTKÖ, ETTÄ SAMALLA, KUN SEISON TÄSSÄ, JIM TAPPELEE YKSINÄÄN 12 SUURI KOKOISTA KAVERIA VASTAAN, JOIDEN AIKEISTA EN VOI MENNÄ TAKUUSEEN, JOISTA OSA ON MEITÄ MONTA VUOTTA VANHEMPIA JA JOIDEN KANSSA, JIM SAATTAA YKSINÄÄN JOUTUA TODELLISIIN VAIKEUKSIIN! JA NÀMINEN PAIKALLA OLO EI TODELLAKAAN OLE OMIAAN HELPOTTAMAAN TILANNETTA JIMIN KANNALTA, LUOJA YKSIN TIETÄÄ, MITÄ NE AIKOVAT TEHDÄ HÄNEN KANSSAAN! Joten haluaisin olla siellä auttamassa heitä siltä varalta, että jotain pahaa sattuu!” karjuin hänelle

Sakaki tuijotti minua hieman yllättyneenä ja tajusin, miten aggressiiviselta olinkaan kuulostanut.
”…Anteeksi, en olisi saanut korottaa ääntäni noin, eihän se sinun vikasi ole”, sanoin.
”…Kumpi sinulle on tärkeämpi, ystäväsi, vai koko muu maailma?” kuulin jonkun kuiskaavan.
”Anteeksi, sanoitko jotain?” kysyin, olettamaltani äänen lähteeltä, Sakakilta.
”En kuinka niin?” Sakaki kysyi.
”Voisin vannoa, että kuulin jotain… Mutta kerro äkkiä asiasi, jos sinun on pakko…”, totesin.
”Ei minulla mitään tärkeää… Se voi toisaalta odottaa”, Sakaki totesi.
”…Sinä siis raahasit minut tänne turhanpäiten”, totesin.
”Eikö sinulla ollut kiire pelastamaan ystäviäsi?” Sakaki kysyi.
”Aivan…”, totesin ja lähdin juoksemaan koululle.

Katsahdin vielä viimeisen kerran taakseni ja näin Sakakin suun liikkuvan nopeasti… Vielä tuolloin minulla ei ollut toivoakaan kuulla tai ymmärtää noita sanoja, jotka hänen suustaan tulivat ulos mutta ymmärrän nyt, että kadun sitä, etten pysähtynyt kuuntelemaan häntä tuona hetkenä, melkein enemmän kuin mitään muuta…

Koululla, 15.50

Kun juoksin pihaan, Tomi nauroi Jimille, joka epätoivon ja raivon vimmassaan tappeli kolmea poikaa vastaan yhtä aikaa. Hänen kasvonsa olivat mustelmilla ja naarmuilla. Hänen suustaan valui verta ja hän seisoi hieman kumarasti ja hänen vasen kätensä näytti olevan aika heikossa jamassa.
”Heh, sun kaltaisillas ei ole mahdollisuuttakaan tapella meikäläisiä vastaan… Kaltaisesi ryssät eivät mahda kunnon suomalaiselle mitään!” Tomi myhäili omahyväisesti.
”Opettele maantietoa idiootti. Viimeksi, kun tarkastin, Iso-Britannia tai Ruotsi eivät kuuluneet Venäjään”, totesi Jim.
Tomi vain tuijotti häntä, sanomatta enää mitään, äärimmäisen vihaisen näköisenä.
Jim löi yhtä vastustajaansa oikealla koukulla leukaan ja kamppasi hänet ja poika kaatui kohti asfalttia. Jim kuitenkin tuki hänen takaraivoaan niin, ettei hän kolauttanut sitä. Hänen vasemmaltaan tuli kaveri, nyrkki ojossa ja iski häntä kohti vasemmalla kädellään. Jim potkaisi hänen nyrkkiään vasemmalla jalallaan, välttäen iskun mutta samassa kaverin oikea koukku lähestyi häntä.

Kaveri kaatui asfalttiin, kun iskin häntä käsivarrellani kaulaan.
”Anteeksi, että jouduit ottamaan turpaasi Jim. Minä hoidan loput…”, totesin ja katsoin Tomiin vihaisena.
”Kappas, säkin suvaitsit saapua…”, hän totesi omahyväinen virne naamallaan.
”Missä Nàmine on?” kysyin.
”Älä siitä huoli Takumi… Pyysin häntä pysymään hieman kauempana, olen hakannut jokaisen, joka on yrittänytkään päästä hänen lähelleen…”, Jim totesi.
”Pitää paikkaansa, enkä mä edes ite antais kenenkään näistä idiooteista koskea siihen”, Tomi sanoi.
”No, toivon, että olet nauttinut Jimin tarjoamasta tappelusta, koska omani ei tule olemaan lainkaan yhtä tasaväkinen”, totesin vihaisena.
”Oon varma siitä, kaltaisestas ristikinpukeutujasta ei varmasti ole sitäkään vertaa vastusta kuin tosta punkkari ystävästäsi”, Tomi nauroi.

Viimeinen pystyssä oleva kaveri lähestyi minua. Kamppasin hänet nopeasti oikealla jalallani ja iskin polveni nopeasti hänen vatsaansa. Sitten laskin hänet varovasti maahan. Tomi hymyili ja lausui:
”Tämäpä yllätys.”
”Et suinkaan aio itse tehdä mitään…?” kysyin.
”Miksi tekisin, kun saan heidät tekemään, mitä vaan jaksan pyytää?” Tomi kysyi.
”Kosket saa… Et enää. Luuletko, että he jatkavat jaksaa sitä, kun käsket heidän ryhtyä yhä uudelleen ottamaan turpiinsa? Sitä paitsi, en voi mennä takuuseen siitä, montako teikäläistä, Jim on jo sattunut tekemään tappelukyvyttömiksi”, totesin.

Tomi viittoi jotakuta tulemaan paikalle ja hakkaamaan minut. Ketään ei kuulunut. Hän teki ärsyyntyneenä eleen uudestaan, mutta vielä ei ollut havaittavissa merkkiäkään siitä, että joku olisi huomannut. Hänen omahyväinen virneensä vaihtui nyt kiukkuiseen irveeseen.
”Näyttäisi siltä, että olin oikeassa”, totesin.
Tomi juoksi minua kohti oikea käsi ojossa. Torjuin sen iskun omalla vasemmallani. Tomi kaivoi vasemmalla kädellään taskustaan linkkuveitsen. Otin oikealla jalallani tukea Tomin vasemmasta jalasta ja hypähdin taaksepäin.
”Mitä ihmettä tuo oikein on? Ei kovin tasapuolista”, mumisin.
”Pah, ei tarvii ollakaan… Joko ajattelit hyökätä?” Tomi kysyi.

Koetin arvioida tilannetta neutraalisti. Jos Jim ja minä olimme todella onnistuneet hoitamaan muut 11 kaveria, minun ei tarvitsisi huolia siitä, että Tomi saisi apua… Voisin siis luultavasti hyökätä huoletta, mikäli tilanne ei muuttuisi kohtuuttoman hankalaksi. Pystyisin kyllä luultavasti jotenkuten välttämään osuman noin pienestä veitsestä, eikä Tomi luultavasti edes yrittäisi tappaa minua tuon kanssa. Ei tämä ollut läheskään yhtä hankalaa kuin se, mitä silmällä pitäen olin harjoitellut 3 vuotta. Mutta minun täytyi silti hiukan miettiä seuraavaa hyökkäystä. Vaikkei hän aikoisikaan iskeä tuolla tappavasti, sillä saisi aikaan kivan pienen naarmun.

Tomi lähti juoksemaan minua kohti, eikä hänellä ollut aikeenaan luultavasti odottaa enää hetkeäkään pidempään. Hän tuli kohti, vasen käsi valmistautuneena iskuun ja valmistauduin väistämään.

Hän kuitenkin juoksi ohitseni, välittämättä täysin siitä, että seisoin vain muutaman sentin päässä. Ei kai hän vain…?

Nàmine seisoi nurkan takana ja tajusin, että Tomi liikkui hänen suuntaansa…
Tein kärrynpyörän ja ohitin hänet, asettuen Nàminen eteen suojaksi.
”Hoo…”, Tomi äännähti ja syöksyi kohti. Nostin polveni valmiina iskemään häntä…

Samassa välisemme etäisyys tuntui kasvavan. Tomi lensi taaksepäin jonkin käsittämättömän voiman seurauksena. Tajusin, että se oli ilmestynyt yllättäen jalastani. En vain ymmärtänyt mikä se oli. Se oli tullut esiin, kun olin koskettanut Tomia. Hopeinen välähdys, jota ei olisi voinut luonnehtia aineeksi. Se oli vain puskeva voima.
”Tuo on… Tunnetason taika. Ensimmäinen kerta, kun näen, jonkun käyttävän taikuutta alitajuisesti… Olen kuullut siitä, mutta…”, kuulin äänen takaani.
”Sakaki? Mitä sinä täällä teet?” utelin.
”Oi, älä minusta välitä… Tuo poika, Jim lienee suurempi huolen aihe. Tämä ei varmasti tule näyttämään hyvältä, jos joku opettaja sattuu huomaamaan teidät täällä”, Sakaki totesi.
”Totta…”, sanoin.

Tilanne oli päättynyt. Kukaan pojista ei ollut loukkaantunut tuhottomasti. Tomi oli menettänyt tajuntansa, mutta hänkään ei ollut hengen vaarassa. Jim oli ainoa, jonka vammat olivat oikeasti vakavia. Hänen vasemman kätensä ranne oli nyrjähtänyt, hänen naamansa oli pahassa kunnossa, hän oli saanut ikävän oloisen mustelman vatsansa tienoille ja hänen suussaan oli haava. Nàmine koetti paikkailla häntä parhaan kykynsä mukaan ja mitä hän ei pystynyt tekemään, Jim väitti hoitavansa itse. Kun kysyin pojalta, tarvitsisiko hän apua kotiin mennessään, hän sanoi kylmästi, että pärjää itsekin. Tiemme erosivat vielä Nàminen kanssa, joka vakuutti olevansa kunnossa. Vain Sakaki ja minä jäimme jäljelle, kun kävelin kohti taloamme.

”Anteeksi se aiempi, käyttäydyin tarpeettoman töykeästi”, totesin.
”Niin käyttäydyit”, Sakaki myötäili.
”Jos halusit vielä puhua siitä aiemmasta, voit tulla meille. Siis mikäli sinulla ei ole mitään muuta suunniteltuna”, totesin Sakakille.
Tyttö katsahti minua silmiin, katseella, jonka hän oli jo aiemmin näyttänyt. Jossa oli todella vahvoja tunteita, joita en pystynyt kunnolla tunnistamaan. Tuo katse vaivasi minua…
”Kiitos, tulisin mielelläni herra Yamashita”, Sakaki sanoi.
”…Käytä ennemmin vain etunimeäni, ’herra’ kuulostaa niin typerältä”, sanoin.
”Selvä, Takumi”, Sakaki sanoi hymyillen.

Avasin hänelle oven ja kiitin onneani siitä, että ketään ei ollut kotona… Saisin kuulla Makotolta koko ensi viikon siitä, kun toin tytön kotiin. Mutta noh, nyt ei kannattaisi luultavasti miettiä sitä.
”Haluatko puhua asiasta keittiössä vai yläkerrassa?” kysyin.
”Onko täällä aktiivista videokuvaa tallentavia valvontakameroja?” Sakaki uteli.
”Ei tietääkseni…”, vastasin hämmästyneenä.
”Siinä tapauksessa, missä vain on hyvä”, tyttö totesi.
Sakaki istahti pöydän ääreen ja kysyin häneltä:
”Haluaisitko jotakin? Kahvia, teetä, vettä?”
”Voisin ottaa hieman teetä, kiitoksia kysymästä”, Sakaki vastasi kohteliaasti.
Nyökkäsin ja laitoin vettä kiehumaan. Sitten istuuduin pöydän ääreen, osittain tarkoituksenani tarkkailla Sakakia hieman tarkemmin ja koettaa miettiä, mikä hänen katseessaan oli niin ylitsepääsemättömän hankala tunnistaa. Katselimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa seuraavat puoli minuuttia.

Särjin lopulta hiljaisuuden utelemalla:
”Mitäs asiaa sinulla oli?”
”Ajattelin, että haluaisit kysyä minulta ensin jotakin”, Sakaki totesi.
”Puhutko siitä hopeasta jutusta? Kyllä, itse asiassa olisin utelias tietämään, mistä siinä tarkalleen oli kysymys”, totesin.
”Käytit taikuutta”, Sakaki totesi.

Tuijotin tyttö pikku tovin ja kuiskasin sitten lopulta:
”Taikuutta…?”
”Et taida uskoa minua vai?” Sakaki kysyi.
”Ei kukaan tuollaista usko ihan noin vain. Vaikken kyllä oikein osaa sanoa mistä muustakaan siinä olisi voinut olla kyse…”, totesin.
”Jos pystyn osoittamaan, että taikuutta on olemassa, uskotko minua?” tyttö uteli.
”Hyvä on. Jos pystyt näyttämään minulle jotain sellaista, johon et voi loogisesti ajateltuna pystyä minkään muun kuin magian avulla, uskon sinua”, totesin..
”Selvä, teevesi näyttäisi jo olevan valmista”, totesi Sakaki.
”Niin näyttää olevan”, totesin.
Otin kattilan pois liedeltä ja kaadoin kuuma vettä satunnaisesti kaapista valitsemaani mukiin. Ojensin mukin ja Liptonin teepussin.
”Vihreää teetä? Ja vesi kiehahti juuri, pitäisikö odottaa hetki?” Sakaki kysyi.
”Miksi ihmeessä?” ihmettelin.
”Etkö tiedä? On suositus, että vihreää tee haudutetaan veden lämpötilan ollessa noin 60-80 celsiusta, jotta vältettäisiin sen kitkeröityminen ja muutamien vihreässä teessä olevien terveellisten ainesosien tuhoutuminen ja veden nykyinen lämpötila on tällä hetkellä  89 astetta”, totesi Sakaki.
”Ai… Tuota selvä, odotetaan sitten… Voisitko odottaessa näyttää jonkin taikasi?” pyysin, kehtaamatta sanoa, että Liptonin pussiteen kanssa, moinen lämpötilan tarkastelu terveellisten ainesosien tuhoutumisen välttämiseksi liensi melko tarpeetonta.
”Selvä”, Sakaki totesi.

Hän osoitti sormellaan kädessäni olevaa kattilaa. Tuijotin häntä hieman ihmeissäni. Noin minuutin päästä hän pyysi minua kokeilemaan veden lämpötilaa. Kosketin vedenpintaa kevyesti. Säpsähdin tajutessani, että se oli korkeimmillaankin noin 10 celsiusta. Ensinnäkin huoneen lämpötila oli sillä hetkellä jotakuinkin 25 asteen luokkaa, toiseksi vesi oli ollut kiehumispisteessä eli, n. sadan celsiuksen lämpöistä vielä hetki sitten.
”Hyvä on… Uskon sinua tämän suhtaan, taikuutta on olemassa”, totesin.
”Oikeastiko? Luulin, että jotta voisin vakuutta sinut, minun täytyisi vähintäänkin muuttaa lyijyä kullaksi tai jotain”, Sakaki hämmästeli.
”Jaa, jos satutkin huijaamaan minua nyt, saan sen kyllä ennen pitkää selville”, totesin.
”Selvä...”, Sakaki totesi ja pudotti viimein pussin veteensä.
”Muttet varmaan tullut tänne pelkästään vastaamaan näihin päässäni viliseviin kysymyksiin. Mitä asiaa sinulla tarkalleen oli?” utelin.
”Hyvä on, menen suoraan asiaan. Yamashita Takumi, uskoisitko, jos väittäisin, että taikuutta - eli magiaa - hallitsevista ihmisistä koostuu maailmanlaajuisesti maagineuvosto nimisiä yhdistyksiä?” uteli Sakaki.
”Maailmanlaajuisesti? Eli siis koko maailmassa tällaisia järjestöjä on vain pari, vai?” ihmettelin.
”Ei itse asiassa, joillakin maailman valtioista on vielä erillinen maagiorganisaatio, ei tosin aivan kaikilla mutta melko suurella osalla. Lisäksi on olemassa yksi maailman laajuisesti toimiva maagineuvosto, joka koostuu maailman vahvimmista ja vaikutusvaltaisimmista maageista ja jota johtaa tällä hetkellä eräänä vahvimpana elossa olevana ihmisenä pidetty Stefano Nevicare***”, totesi Sakaki.
”No, sovitaan nyt, että uskon tuon kaiken. Miten tämä liittyy mitenkään meihin kahteen?” kysyin.
”Maailmanlaajuisella maagiyhteisöllä on eräs alajaosto. Se on suoraan Stefanon määräämä ja ohjaama ja on käytännöllisesti katsoen asemaltaan yhteisössä hyvin korkealla”, selvensi Sakaki.
”Ja mikä hän tämän yhteisön nimi on?” utelin.
”Sitä kutsuttaisiin suomeksi tylsästi vartijoiksi”, totesi Sakaki.
”Onpas kieltämättä tylsä nimi niin tärkeille tyypeille. Mitäs tekemistä heillä sitten on kummankaan meidän kanssa?” utelin.
”Heillä on todella paljon tekemistä kummankin meidän kanssa. Katsos, Takumi, minä olen ensimmäinen vartija…”, Sakaki aloitti.
”Ai, selvä sehän hienoa”, sanoin hymyillen.
”… ja sinä toinen”, hän jatkoi.

Hämmästyin tätä toteamusta, enkä oikein tiennyt, pitäisikö minun varmasti uskoa tätä tyttöä…
”Tuota… Miten ihmeessä? En ole lupautunut tekemään yhtään mitään sellaista! Ja sain sitä paitsi vasta tänään tietää, että olen maagi. Kuinka hemmetissä…?” ihmettelin.
”Kun tietäisinkin. Tämä oli kuitenkin määräys suoraan Stefanolta. Hän on määrännyt etsittäväkseni viisi aivan tietynlaista maagista energiaa ja sinun erittämäsi energia vastaa tätä ensimmäisen energian luonnetta täydellisesti. Tekniikkasi, energiasi tarkka määrä, kuinka paljon kykenet tällä hetkellä tuottamaan, aurasi väri, elementtisi… Yksinkertaisesti KAIKKI täsmää”, totesin.
”Oletko varma, että olet oikean henkilön luona? Eikö ole mahdollista, että jossakin muualla päin maailmaa on joku, jonka energia on samanlainen?” kysyin.
”Ei… Energiamme on aivan yksilöllistä, kenelläkään ei ole täsmälleen samanlaista energiaa”, Sakaki selitti.
”Eli, et ole voinut erehtyä suhteeni? Olen vääjäämättä toinen vartija?” totesin.
”Kyllä, olen aivan varma suhteesi. Aistin Dattanan läsnäolon lähelläsi”, totesi Sakaki.
Dattana? Mikäs ihme se on?” hämmästelin.
”Miten töykeää, etkö tiedä kuka olen?” kysyi tuttu ääni.

”…Sinäkö?” minä hämmästelin.
”Kuinka kauan olet kuullut sen?” Sakaki kysyi
”Kohta vuoden… Siitä asti, kun taistelin häntä vastaan…”, totesin.
”Ketä vastaan?” Sakaki ihmetteli
”Hyper-nimistä poikaa”, totesin.

Sakaki näytti hetken aikaa järkyttyneeltä mutta samassa hänen ilmeensä rauhoittui, aivan kuin sanomani nimi muka selittäisi kaiken.
”Selvä… Ja olet luullut itseäsi sekopääksi vai?” kysyin.
”En oikeastaan, jos olisin sekopää, olettaisin ajatellut kuulevani ääniä, jotka käskisivät minua tappamaan ystäviäni tai muuta vastaavaa”, totesin.
”Hmm… Selvä”, Sakaki lausui.

Sakaki ojensi vasemman kätensä. Sillä lepäsi täysin valkoinen riipus. Ulkonäön perusteella oli mahdoton arvioida, mistä materiaalista se tarkalleen muodostui tai edes sitä, oliko kyseessä metallia vai ei. Riipuksen varressa roikkui jokin miekan tapainen.
”Mikä tämä on?” kysyin.
”Tämä on todiste siitä, että olet vartija. Aseesi, vartijamiekka”, totesi Sakaki.
”Vartijamiekka? Tämähän on riipus”, ihmettelin.
”Luuletko tosiaan, että vartijat voisivat kanniskella ympäriinsä kooltaan normaalia miekkaa?” Sakaki kysyi.
”Minulla on jokin muistikuva, että juuri niin minulle olisi uskoteltu heidän tekevän. Ehkä kyseessä on jokin kummallinen rinnakkaismaailma, jossa ei ole jaksettu miettiä tätä asiaa loppuun”, naurahdin.
”No, valitan mutta me olemme tämän suhteen vähän varovaisempia. Siirtämällä energiaa riipukseen ja kutsumalla miekkaasi nimeltä, voit muuttaa sen asehahmoonsa”, Sakaki totesi.
”’Energiaa’? Miten ihmeessä?” kysyin.
”…Sinä se et lakkaa kyselemästä. Anna, kun näytän”, Sakaki totesi ja kaivoi esiin paitansa alta (oletettavasti povitaskustaan) rannekorun, johon oli kiinnitetty samantapainen miekan muotoinen objekti, kuin minun riipukseeni. Tosin Sakakin koru oli selkeää metallia, kultaiseen renkaaseen kiinnitetyn kuparisen näköisen ketjun päässä roikkui pieni, puna-harmaa miekan tapainen.

Sakaki laittoi rannekorunsa paikalleen ja samassa huomasin, että siihen kiinnitetty miekka alkoi hohtaa ja hän lausui:
Kenmei, viisauden terä…”

Samassa hänen rannekorunsa muuttui. Kuparinen ketju suureni ja sen päässä roikkuva, valtavalla vauhdilla normaaleihin mittoihin paisunut miekka asettui Sakakin käteen. Miekka muistutti ulkosilta ominaisuuksiltaan katanaa. Sen terä oli ohut ja hopeinen, kahva lyhyt ja punainen, kultaisin koristein ja kultainen sormisuoja, oli suorakulmion muodossa sormien päällä. Miekka oli kiinnitetty kultaiseen rannekoruun ketjulla.

”Okei… Tuota... En käsittänyt miten onnistuit tuossa”, totesin.
”Niinpä tietenkin, tyypillistä”, tyttö mumisi.

Samassa miekka välähti kerran sinisenä ja kutistui takaisin ketjun päähän sopivaksi kappaleeksi
”Olet varmaan lyönyt jotakuta elämäsi aikana vai kuinka?” Sakaki varmisti.
”Kyllä kuinka niin?” utelin.
”Oletko ikinä kokeillut tehdä sitä käyttämättä omaa kehoasi siihen?” tyttö kysyi.
”Siis… Käytännössä… Lyönyt käyttämättä kättäni?” ihmettelin.
”Niin juuri”, Sakaki totesi.
”…En, miten se muka olisi edes mahdollista?” utelin.
”Me puhumme tässä magiasta, voimasta, jota ihmiset ovat pelänneet niin, että ovat silmittömästi murhanneet lajitoverejaan, joita on epäilty sen käytöstä ja sinä hämmästelet sitä, että saatat omata kyvyn lyödä käyttämättä nyrkkiäsi?” Sakaki analysoi.
”Sellainen siis olisi mahdollista taikomalla?” hämmästelin.
”Noh, riippuu minkä tyyppistä taikuutta käyttää. Sinun käyttämäsi tunnetason voimat pystyvät siihen”, Sakaki sanoi.
”Se hopea juttu vai? Mutta minähän potkaisin jalallani? Ei se ole sama kuin se, että löisin käyttämättä kättäni!” huudahdin
”Hallitset sen vielä aika puolivillaisesti ja ulos saamasi taikavoiman määrä on vielä melko matala… Mutta tarkkailin taisteluasi ja fyysiset kykysi ovat uskomattomat, joten veikkaan, että käytät liikkuessasi pientä määrää tunnetason taikuutta. Sinut vain valtasi potkusi hetkellä jokin poikkeuksellisen voimakas halu tai tunne, jonka seurauksena onnistuit vapauttamaan poikkeuksellisen määrän energiaasi”, Sakaki selitti.
”Miten sinun taikuutesi pystyi hallitsemaan tätä vettä? Se ei muistuttanut missään määrin minun käyttämääni taikaa”, totesin.
”…Meillä ei ole juuri nyt aikaa joka ikiselle kysymyksellesi. Selitän kyllä, kun olet onnistunut tässä ko. taiassa”, sanoi Sakaki.
”Selvä… Siis yritän vain tehdä saman kuin silloin aiemmin potkaistessani ja keskittää sen voiman tähän miekkaan?” varmistin.
”Kyllä, onnea yritykselle”, Sakaki lausahti.
”Selvä… Noh, yritetään…”, totesin ja otin riipuksen sormieni väliin ja kuiskasin:
”Dattana.”

Mitään ei yllätyksettömästi tapahtunut.
”Ei onnistunut”, totesin hieman pettyneenä.
”...Ethän sinä edes tehnyt mitään?” Sakaki hämmästeli.
”…En vai? Yritin kovastikin tehdä sen hopean jutun uudestaan”, sanoin.
”Kyseessä oli tunnetason taika, miten kuvittelit vapauttavasi sen tietoisesti?”  Sakaki uteli.
”…En tiedä?”
”AIVAN!”
 ”Miten sitten voin onnistua tässä?”
”Yritä muistella miltä sinusta tuntui sillä hetkellä. Yritä muistaa tunnetilasi sillä hetkellä, kun vapautit sen hopean energian”, Sakaki totesi.
”Vaikka muistaisinkin sen, miten minä voin tietoisesti hallita tunnettani?” kysyin.
”…En tiedä”, Sakaki totesi.
”AIVAN!” huudahdin.
”Sinun täytyy vain muistaa miltä sinusta tuntui sillä hetkellä. Sen tunteen luominen onnistuu vasta sitten. Kun onnistut tässä tiedostamatta, aion opettaa sinua saamaan tuon energiasi ulos tietoisesti ja sen jälkeen pystyt sanan todellisessa merkityksessä käyttämään ’magiaa’”, Sakaki totesi.

”Selvä, ymmärrän”, sanoin, vaikken oikeastaan ymmärtänyt.
”Hyvä, siinä tapauksessa voinemme aloittaa. Mutta ennen sitä haluaisin kysyä; onko täällä vapaata tilaa yhdelle ylimääräiselle ihmiselle?” Sakaki kysyi.
”Kyllä kai, tänne ei joka tapauksessa ole luultavasti tulossa nukkumaan ketään muuta seuraavana yönä”, totesin.
”Hyvä. Sitten sopiiko, mikäli utelen, että olisiko soveliasta jäädä ensi yöksi tänne?” Sakaki kysyi.
”Tuota… En tiedä…”, aloitin, mutta samassa Sakaki huudahti:
”Asia on siis pihvi, jään tänne ensi yöksi ja lähdemme huomenna samaa matkaa koululle!”
”Tuota… Itse asiassa en tiedä oikein tuosta. Ensinnäkin, oletko varma, että on okei, että kaltaisesi kaunotar nukkuu samassa asunnossa kaltaiseni väkivaltaisen ja kapinallisen esiteini-ikäisen pojan kanssa?” kysyin.
”HAH! Päätellen siitä, miten reagoit siihen aiempaan suudelmaan, se olet enneminkin sinä, jonka kuuluisi olla huolissasi siitä, mitä minä saatan tehdä, jos nukumme saman katon alla”, tyttö vastasi.
”Jaa-a, kuka tietää, voin panna sinut maksamaan siitä, että veit ensimmäisen suudelmani”, totesin.
”Sen kun näkisi! Olet niin puhtoinen, ettet edes ole yrittänyt mitään tällaista kenenkään kanssa, aikaisemmin, vaikka olet varmasti luokkalaistesi keskuudessa suosittukin. Panin meinaan merkille, että Anna tuijotti sinua koko matikan tunnin aika kiinnostuneen oloisena”, Sakaki totesi.
”Älä pelleile! Kai huomasit, että koko luokkani kiusaa minua? Ja ne, jotka eivät, vain tuijottavat hiljaa sivusta”, totesin.
”Tulet kyllä aikanasi huomaamaan, ettei tuo ole totta… Etkö ole sitä paitsi ikinä ajatellut, että osasyyllinen saatat olla sinä itse? Etkö ole ikinä ajatellut, ettet vain itse ole ikinä yrittänyt tutustua muihin luokallasi paremmin ja saada heidät hyväksymään sinut ja sen mitä olet?” Sakaki kysyi.
”…En”, totesin.
”Sitä paitsi parhaat kaverisi ovat hekin rehellisesti sanottuna aika saaliita, ainakin ulkonäkönsä puolesta. Tai no, Jim ainakin, en tiedä Nàminesta. Mutta hei, hänellähän on aika isot rinnat eikö? Siitähän te pojat pidätte vai?” Sakaki uteli.
”En ole sitä sorttia. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että Nàmine on ihan nätti noin muutoin”, totesin.
”’Mutta’…?”
”…Miltä osin tämä kuuluu sinulle?”
”Ei kai miltään.”

Huokaisin. Ja tämän tytönkö kanssa minun pitäisi viettää koko seuraava yö.
”Onko okei, jos nukun komerossasi?” Sakaki kysyi.
”MITÄ?!” hämmästelin.
”Ei sitten, voimme me nukkua samassa sängyssäkin, jos vaadit”, Sakaki totesi.
”…Ajattelin kyllä sohvaa”, totesin.
”Käy minulle, mutta eikö meille tule hiukan ahdasta?” Sakaki kysyi.
”…Tarkoitin kyllä, että nukkuisit ykin sohvalla”, totesin.
”…Ai. Eikö sinulla ole komeroa?” Sakaki uteli.
”…On”, totesin
”Onko siinä jotain vikaa?” Sakaki ihmetteli.
”...Mitä vikaa komerossa voi olla?” hämmästelin.
”No miksen siis voi nukkua siellä?” Sakaki kysyi.
”…Ei kai sille mitään suoranaista estettä ole mutta…”, aloitin
”Hyvä!” Sakaki kiljahti.

Naurahdin. Tämä tyttö oli kieltämättä outo, muttei huonolla tavalla… Kai?
”Mutta voinemme puhua näistä asioista lisää myöhemmin, mieleni näet tekisi kovasti käydä ulkona, vielä hieman ennen komeroon painumistani”, Sakaki totesi.
”Toki, nähdään pian”, totesin ja painelin yläkertaan, Sakakin samalla painellessa ulos ovesta ja huudahtaen vielä peräänsä:
”Nähdään!”

Istahdin pöytäni ääreen ja aloin tekemään kotitehtäviä.

20.46:

Sakaki palasi vihdoin hieman ennen kello yhdeksää.
”Mikäs sinulla kesti?” utelin.
”Tuota… Törmäsin yhteen vanhaan tuttuuni ja jumituimme keskustelemaan jostain epäolennaisesta, kiitos vain huolenpidostasi”, Sakaki kuiskasi hymyillen.
”Ai… Selvä”, totesin, vastaten hymyyn.
Tyttö käveli peremmälle huoneeseeni ja rojahti sängylleni.
”Hei! Oletko kunnossa?!” huudahdin rynnätessäni hänen luokseen.
”Olen... Minua vain väsyttää hieman. Haittaako, jos nukun tässä hetken?” Sakaki kysyi.
”H-… Hei entäs komero?” kysyin.
”Sinustahan tuntui oudolta, että annat tytön nukkua komerossasi ensikertaa? Joten säästän komero-neitsyytesi seuraavalle tytölle - tai pojalle - joka sitä älyää pyytää”, Sakaki mumisi tyynyyni.
”Tiedätkös, en huomannut sitä aiemmin, mutta sinulla on pahuksen suloinen takamus… En voi vakuuttaa sinua siitä, että pystyn hillitsemään halujani koko yön, kun saman katon alla nukkuu kaltaisesi herkkupeppu”, kuiskasin hänen korvaansa, asettuen varovasti hänen viereensä lattialle istumaan, asettaen käteni hänen päänsä taakse ja haroen varovasti hänen mustaa tukkaansa.
”Haha… Älä viitsi valehdella noin läpinäkyvästi, olet niin kamala herrasmies, ettet saa edes fantasioissasi!” Sakaki naurahti, unisena.

Naurahdin mukana ja jatkoin hänen hiuksiensa haromista.
”Mutta tiedätkö Takumi? Joskus on epätervettä ajatella liikaa muiden tunteita. Sinuna olisin itsekäs, kun vielä voisin. Mene, unelmoi turhuuksista, tee asioita, joista kukaan muu ei kostu mitään, nauti kaikesta mitä sinulla vielä on jäljellä. Mutta ennen kaikkea elä”, Sakaki mumisi.
”Selvä, asia ymmärretty”, naurahdin.

Ei kulunut enää kovinkaan pitkään, ennen kuin tyttö vaipui uneen. Tuijotin häntä, hiljaa siirtäen käteni pois sängyltä ja nousten ylös.
Sakaki…
Mitä taikuus on?
Mitä vartijat ovat?
Miksi sinä ilmestyit elämääni?
Halusin kysyä sinulta niin paljon, kykenemättä kuitenkaan sanomaan mitään. Kävelin pois huoneesta, jättäen tytön rauhaan ja siirtyen alakertaan.

Asettuessani sohvalle aloin pohdiskelemaan kulunutta päivää. Sen aikana oli tapahtunut tuhottoman paljon ja silti, se muistutti aivan liikaa mitä tahansa muuta päivää. Sen aikana, olin saanut tietää tuhottoman määrän asioita, mutten, siitäkään huolimatta, voinut lakata kyselemästä itseltäni kysymyksiä. En oikein tiennyt mitä ajatella siitä, mitä mieltä olisin kuluneesta vuorokaudesta.
”Älä huoli Takumi, kyllä kaikki selviää aikanaan”, Dattana lausui.
”On niin huojentavaa tajuta viimein, mikä sinä olet. Mutten siltikään tiedä sinusta mitään…”, kuiskasin.
”Kaikki aikanaan… Juuri nyt, tuo ei ole tärkeää”, Dattana totesi.
”Niin, taidat olla oikeassa”, mumisin.
Tiesit jo silloin. Olithan tehnyt sen jo kauan sitten, niin monta kertaa aiemminkin.

Kun makasin miettimässä kulunutta 24 tuntia, tunsin, kuinka nukahtaminen ei ollut enää kaukana.

Ja näin valui kohti loppuaan eräs elämäni pisin vuorokausi.
Päivä jona kohtaloni muuttui…

*:llä merkittyjen kohtien selvitykset:
* Nàminen sukunimen suhteen on ollut aiemmin hyvin paljon epävarmuutta, johtuen eräästä tulevasta juonenkäänteestä, mutta olen nyt lyönyt sen lukkoon; se on Aisuki. ”Ai” ja ”Suki” tarkoittavat molemmat ”rakkautta”. Nimenä, se siis pistää aika vahvasti silmään ja Sakaki hämmästeli sitä (toisaalta tytön oma sukunimi on Noemon -.-).
**Ko. kirjasarjan fanit, en tarkoita tätä loukkaavassa mielessä, itse asiassa, pidin itsekin Houkutus-sarjan romanttisesta aspektista, mutta, noh... Tuota, jos olen rehellinen, Cullenit ovat mielestäni pyhäinhäväistys Draculan lajinedustajia kohtaan, hahmot olivat ylipäätään tylsiä ja kirjana, Houkutus.
*** Stefanon sukunimi on italiaa ja tarkoittaa ”lumen satamista” (verbinä).

©2017 The hymn of Chaos, just started... - suntuubi.com