Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tietoa:

Nimi: Tengoku No Hikari: Warrior of Might - (Luku 0) Prologi
Ikäsuositus: 13-vuotta täyttäneille
Genre: Comedy, action (tämä on tässä vain varmuuden vuoksi, oikeastaanhan luku ei sisältänyt actionia juuri ollenkaan)
Luvussa esiintyvät (myöhemmin juonenkerronnan kannalta olennaiset) henkilöt:
Takumi
Nàmine
Jim
(Tomi (en oikein tiedä vielä, mitä hänen hahmolleen tekisin))
Sakaki
Warnings: Hieman kyseenalaista kielenkäyttöä muutamassa kohdassa (johtuen siitä, että koetin realistisesti kuvata nykyaikaisia, ala-aste tasoisia koulukiusaajia), mutten näe kuitenkaan syytä pitää prologin ikärajaa suurempana, kuin mikä se tällä haavaa on (varsinkin, kun pyrin sensuroimaan kaikki ikävimmät kirosanat). Jos et kuitenkaan välitä lukea sensuroituakaan kiroilua, niin suosittelen, ettet aloitakaan, sinuahan on sitten varoitettu.
A/N: Tässäpä siis prologi WoM:ille, tarinan ensimmäiselle osalle.
Tässä vaiheessa haluaisin vielä huomauttaa, ettei minulla ole oikolukijaa ja siksi tekstissä saattaa olla kirjoitusvirheitä.
No en keksi oikein mitään muuta vielä tähän hätään, toivottavasti pidätte tästä 8>



Prologi:


Maailmassa ei ole mitään muuta kuin hyvää ja pahaa…

Siihen päivään asti uskoin niin.  Olin uskonut, ettei maailmassa tarvinnut olla olemassa mitään minun moraalieni ulkopuolista, ei mitään. Ettei minun enää koskaan tarvinnut etsiä vastauksia, ei enää koskaan tarvinnut muuttaa moraalejani. Ja se oli ollut siihen asti vain hyvä.

Sillä valon tahdon perijänä, minun täytyi peitota kaikki pahuus tässä maailmassa, vailla epäilyksiä. Olin kyennyt siihen jotenkuten tähän asti. Olin voittanut useamman vastustajani, joiden toimintatapa oli ollut moraalieni vastainen.

Mutta nyt ymmärsin, että tämä taakka olisi minulle liikaa…

Oman kumppanini kohtaaminen vihollisenani. Kyse ei ollut hänen valinnastaan sen suhteen ryhtyisikö hän
vastustajakseni. Vain minun piti päättää, oliko hän paha vai hyvä. Ja sen jälkeen jakaa taivaiden tuomio…

(Takumi)

30.4.2008, 09.10 Haukipudas:

Heräsin sängyssäni hiestä märkänä ja hengästyneenä. Tuijotin laihaa vatsaani, jota peitti sinertävä t-paita.
”Taas tuo uni…”, mumisin ja nousin ylös ja käväisin suihkussa.

Hieman kuivateltuani, puin päälleni arkisemmat vaatteeni, mustan t-paidan, jonka hihojen päissä oli punaiset juovat, sen päälle kiskaisin hihattoman keltaisen takin, jalkaani laitoin isohkot haalistuneet tummansiniset farkut, joiden vyönsoljesta roikkui pieni metalliketju ja pikimustat sukat ja painelin sitten vessaan.

Katsahdettuani peiliin huokaisin todeten, että paksu ja pitkä kastanjanruskea tukkani oli tavallistakin pahemmin sekaisin. Koetin saada sitä vähän setvittyä kammalla, vaikkei se hiuksiini oikein pystynytkään ja päätin jättää asian sikseen ja pesaisin hampaani. Kipaisin alas, nappasin leipäpalan, söin sen keittiössä. Odotin, kunnes kello oli 09.40 ja lähdin sitten kävelemään koululle päin.

Kuten tavallista, Námine odotti taloni edessä.
”Huomenta Takumi!” hän hihkaisi.
”Huomenta vain itsellesi Námine”, vastasin, suljin oven perässäni ja kävelin vaaleaverikön luokse.
”Ihana kampaus muuten”, hekotteli Námine.
Tuhahdin tympääntyneenä ja haroin hiuksiani mutisten:
”Minkäs minä sille mahdan, ei tätä saa suoraksi kirveelläkään.”
”Ei, kun ihan oikeasti! Tykkään tuosta tukkasi pörröisyydestä…”, tyttö totesi, lyhyt suu kauniissa hymyssä, vihreiden silmien katse suunnattuna hiuksiini.
”Tuota… Kiitos…?” sanoin hieman epävarmana.
Námine naurahti ja lähdimme kävelemään koululle päin.

Kun häntä katsoi, tuntui järjettömän vaikealta uskoa, että hän oli joskus ollut joskus yhtä kiusattu kuin minä ja Jimkin. Toisaalta, toisin kuin me, Naminen kiusaamiselle ei ollut sen kummempaa syytä, kukaan koulussa ei tuntunut tietävän hänestä sen enempää, kuin että hänet oli adoptoitu.

Náminella oli kauniit, pitkät ja jokseenkin terävähköt kasvot, jonka molempia puolia verhosivat vaaleat pitkät hiukset. Hänen otsatukkansa peitti hänen vasemman silmänsä sisemmän kulman, lyhentyen oikealle päin edetessä. Hänellä oli pienehköt kirkkaan vihreät silmät, pieni hieman nykerö nenä, kaunis lyhyt suu jota ympäröivät täyteläiset huulet. Hänen ihonsa oli hyvin vaalea. Hänelle huomauteltiin usein siitä, että hänen vartalonsa oli ylivoimaisesti luokan tytöistä kehittynein, mikä oli siis lapsellisten luokkalaisteni tapa sanoa, että hänellä oli isommat rinnat, kuin kenelläkään muulla luokallamme. Ei sillä, ettei se pitäisi paikkaansa, en ollut vain ikinä itse välittänyt. Naminella oli päällään valkoinen ohut vetoketjulla varustettu huppari, jonka hihat hän oli käärinyt juuri kyynärpäidensä yläpuolelle. Hupparin alla hänellä oli punainen t-paita, jossa oli erikoinen tikkumiehistä muodostuva kuviointi, joka toi mieleeni Arthur Conan Doylen ”tanssivat kuviot”. Jalassa Náminella oli tiukahkot mustat pillit sekä mustavalkoiset Conversen All Star – mallin kengät. Námine oli 154 cm pitkä ja melkoisen laiha.

Havahduin katselemasta häntä, kun kuulin merkitsevän yskähdyksen edestäpäin.
”Ai, kas huomenta Jim!” Námine hihkaisi tavanomaisella elämäniloisella äänellä.
Jim katsahti tyttöön nopeasti kellertävän ruskeilla silmillään ja huikkaisi vain värittömällä äänellä:
”Moi.”

Jim oli pitkä ja hyvin laiha kaveri, joskin minua hieman rotevampi. Hänellä oli sekava, melkein jokaiseen suuntaan sojottava geelillä kyllästetty sininen (värjätty, Jimin luonnollinen hiusten väri oli hiekan ruskea) ja lyhyehkö hiuspehko. Molemmin puolin hänen kasvojaan lepäsivät korvat peittävät, hieman vaaleampaa sinisen sävyä olevat otsahiukset. Jimillä oli kaulassaan punamusta arabityylinen huivi, päällään osittain aukinainen tummahkon harmaa kauluspaita, jonka kaulus oli nostettu pystyyn ja jonka hihat oli kääritty. Kädessään Jimillä oli mustat ranteenlämmittimet ja hopeinen rannekoru, joka oli kuvioitu ”juoksevalla koiralla”. Jalassa Jimillä oli mustat osittain rikkinäiset pillit, joita piti hänen laihan vyötärönsä ympärillä musta niittivyö, josta roikkui varmaan monta kiloa painava ketjurypäs. Hänen jalkateriään peittivät Niken harmaavalkoiset lenkkarit. Rasavillin olemuksen luovasta ulkoasustaan huolimatta, Jim oli yllättävän vaisu ja toisin – kuin luokan ”kovikset” – Jim ei yrittänytkään koko ajan esittää.

”Teitähän sai odottaa”, hän naurahti.
”No anteeksi! Mitä, jouduitko taas hakatuksi?” kiusoittelin.
”Emmekö me sopineetkin siitä?” kysyi Jim.
”Tosiaan… Mutta minä en ollut täällä katsomassa”, naurahdin ja jatkoin kävelyä, reppu olallani.
”No jaa… Tarkoittaako tuo, että sinä olisit taas ottamassa vapaaehtoisesti turpiisi, jos minä en ole vahtimassa?” Jim uteli, vilauttaen kieltään
”Jos et sinä kerta aio ryhtyä siihen, miksi minun enää pitäisi?”, vastasin.

Kävelimme luokkaan, missä meitä odotti tuttuun tapaan mahdottoman mukava yllätys. Joku odotti oven takana ja paiskasi märän taulusienen naamaani vasten.
”Mitä hemmettiä tuo oli?” Jim huudahti ja samassa kuulin kuinka musiikin opettajamme yskäisi pari kertaa merkitsevästi takaamme.
”No sori, säikähin vain, että mikäs h***etin sorsa sieltä kävelee sisään, mutta vanha kunnon Takku-tukkahan se siinä! Huomenia!” huudahti muuan luokkalaiseni Toni nauraen omalle vitsilleen, samalla, kun kamalan hajuinen, inhottavan oranssinkellertävä, haalean väriseen liituun sotkettu litimärkä sieni valui hiljalleen pois naamaltani.
”Pahuksen…!” aloitti Jim ja tajusin, että pitäisi pysäyttää hänet pian.
”Jim”, oli kaikki mitä minun tarvitsi sanoa ja samassa tuo laiha sinitukka seisahti siihen paikkaan. Hän kyllä tiesi, mitä sanoisin sen jälkeen.
”Hm…? Mitä nyt, käy päälle vain, mokomakin sinisorsan hintti!” uhosi Toni.

Kuten arvata saattoi, koko muu luokka jätti Tomin täysin huomiotta tai sitten seisoi hänen vieressään huutelemassa kannustavasti jotain tylsää kuten:
”Heh näytä niille.” ”’Sinisorsan hintti’, hah, tosi nerokasta!” ”S****nan hintit kuolkaa pois” ”Nàmine, miksä hengaat näiden kahen luuserin kans?” ”Mokomat mustalaiset, painukaa takaisin sinne, mistä tulittekin!” ”Hemmetin vammaset idiootit”, ja sitä rataa.
Jim puri huultaan vihainen ilme kasvoillaan ja samassa tajusin, ettei hänen malttinsa enää riittäisi kovin kauaa.
”Mitä nyt, pelottaako sinua sini-tyt-…”

Tonin toisen nerokkaan heiton keskeytti taulusieni päin pläsiä.
Toni kiskaisi sienen kasvoiltaan ja huusi:
”MITÄ H****TTIÄ? KUKA TÄN HEITTI, HÄH?”
”Oi anteeksi. Kun tuo rasittava turpajumppasi kuulosti siltä, kuin luokkaamme olisi saapunut nälkäkuolemaa tekevä, poikkeuksellisen rääväsuinen lokinpenikka”, totesin.
Nàmine alkoi hihittää, mutta Toni vain mulkoili minua ikävän oloisesti.
”Vai lokinpenikka…? Katsotaan onko toinen ääni kellossa noin kahden minuutin kuluttua, sorsa-aivo!” Tomi huusi ja iski nyrkkinsä avoimeen kämmeneensä.
”Pah, ihan niin kuin minä sinua pelkäisin, tulehan jänöseni…”, mutisin.
Toni näytti entistäkin äreämmältä. Jim katsahti minuun merkitsevästi.
”Ei tarvitse, pärjään yksinkin”, vastasin sanattomaan kysymykseen.
”PAH, KANNATTAISI OTTAA SUOSIOLLA apu vastaan homoystävältäsi, saatanan… hyttynen!” nyt Toni kiljui.
”Hoo, hyttynen vai…? Se olikin uutta”, totesin.
Toni juoksi raivostuneena kohti, mutta väistin vain rennosti häntä ja hän oli vähällä törmätä kaappiin.
”Mitä nyt voimanpesä?” kysyin.
Toni syöksyi minua kohti, entistä raivokkaammin, oikea nyrkki valmiina iskuun. Valmistauduin torjumaan hänen hyökkäyksensä…

Tuttuun tapaan luokan ovella ”partioiva” tyttö nimeltään Elisa huudahti:
”Opettaja tulee!”
Toni rynnisti omalle paikalleen, Jim, Nàmine ja minä perässään.
Opettajamme ”Aria” niin kuin hän oli pyytänyt itsensä kutsuttavan (hänen oikea etunimensä oli Anna-Maria), perässään tyttö, jota en muistanut nähneeni aiemmin.

Tuo tyttö, korpinmustine ja lyhyehköine hiuksineen, jonka saapuminen oli muuttava sekä minun, että niin monen ystäväni elämän. Tuo tyttö, joka olisi muuttava meidän kaikkien kohtalomme aivan uusille urille.

”Hyvää huomenta oppilaat!” Aria huudahti tutun reippaaseen sävyynsä, kun hänen suunsa aukesi reippaaseen hymyyn, ja hänen suuret ruskeat silmänsä sulkeutuivat, kun hän alkoi samalla räplätä suortuvaa lyhyessä oranssissa tukassaan.
Koko luokka nousi pystyyn vaivalloisesti, osa mutisten ärtyneesti (olin kuulevinani Tomin kiroilun toisesta laitaa luokkaa) ja mumisi epätasaisten äänten kuorona ”Hyvää huomenta”. Opettaja antoi meille luvan istuutua, yskäisi ja aloitti puhumisen:
”Luokallemme, opetuksessani tulee muutamaksi päiväksi avustaman opetuksessa tämä nuori neiti. Hän on työharjoittelussa täällä. Hän käy yläkoulua melko lähellä. Annan puheenvuoron hänelle, ole hyvä Sakaki.”

Sakakiksi paljastunut tyttö astui luokan eteen, itsevarma katse silmissään. Tarkastelin häntä päästä varpaisiin. Tytöllä oli yllään vain punainen T-paita, jossa oli rinnassa kuvioituna keltainen sirppi ja vasara, joiden yläpuolella oli keltareunainen ontto tähti. Jalassa tytöllä oli punamusta-ruutuinen minihame, sekä mustat polvisukat. Hänen kasvonsa olivat melko pyöreät ja lyhyet, täydellinen vastakohta Nàminen kasvoille, mutta se ei silti tehnyt hänestä missään nimessä rumaa. Hänellä oli hieman vinot, mutta melko suuret tummat silmät. Hänen tukkansa oli takaa lyhyt, se ylsi vain jotakuinkin hänen leukansa päähän, mutta hänen otsatukkansa oli pitkä, vinoon leikattuna, se peitti hänen vasemman silmänsä lähes täysin.. Hänen suunsa ja nenänsä olivat molemmat melko lyhyitä ja hänen ihonsa oli sävyä tummempi kuin Jimin, mutta kalpeampi kuin esimerkiksi Arian.
”Hei kaikille, olen Noemon Sakaki, olen 8-luokan opetussuunnitelmaan kuuluvassa työharjoittelussa täällä teidän koulullanne. Tulen pääasiallisesti avustamaan Anna-Mariaa teidän opetuksessanne ja tukemaan opiskeluanne auttamalla teitä. Odotan innolla työskentelyä kanssanne!” Sakaki hihkaisi iloisena.

Ja niin alkoi se päivä, jona kohtaloni oli muuttuva täydellisesti...

©2017 The hymn of Chaos, just started... - suntuubi.com